Salainen levottomuus Darnayn mielessä virkosi tästä kirjeestä voimakkaasti eloon. Vaara, joka uhkasi vanhaa, hyvää palvelijaa, jonka ainoa rikos oli uskollisuus häntä ja hänen perhettään kohtaan, tuijotti niin nuhtelevaisesti häntä kasvoihin, hänen kävellessään edestakasin Templessä mietiskellen mitä hänen tulisi tehdä, että hän melkein peitti kasvonsa ohitsekulkevilta.
Hän tiesi hyvin, että kauhuissaan siitä ilkityöstä joka seppelöitsi vanhan suvun pahat työt ja pahan maineen, epäillessään setäänsä ja katsellessaan vastustavalla omallatunnolla sitä huojuvaa rakennusta jota hänen otaksuttiin ylläpitävän, oli hän toiminut puutteellisesti. Hän tiesi aivan hyvin, että hän rakkaudessaan Lucyyn oli liian hätäisesti ja puutteellisesti luopunut yhteiskunnallisesta asemastaan, vaikka hän jo kauvan oli sitä miettinyt tehdä. Hän tiesi että hänen olisi pitänyt viedä se perille järjestelmänmukaisesti ja antaa sille laillista muotoa, ja että hän olikin aikonut sen tehdä, vaikka se oli jäänyt sikseen.
Onni hänen itsevalitsemassa englantilaisessa kodissaan, pakko olla alituisessa työssä, ajan pikaiset muutokset ja huolet, jotka seurasivat niin nopeasti toisiaan, että yhden viikon tapahtumat pyyhkivät pois edellisen viikon kypsymättömät tuumat, tekivät tyhjiksi hänen aikeensa. Hän tiesi aivan hyvin että hän oli alistunut tähän asianhaarojen pakosta, ei tosin ilman levottomuutta, mutta kuitenkin ilman johdonmukaista ja kasvavaa vastustusta. Hän oli odottanut tilaisuutta toimiakseen, ajat olivat vaihdelleet ja olleet levottomat, kunnes tilaisuus oli mennyt hukkaan ja aatelisto oli tulvinut pois Ranskasta sekä maanteitä että syrjäteitä ja heidän omaisuutensa otettu takavarikkoon ja hävitetty, vieläpä heidän nimensäkin pyyhkäisty pois. Tämän kaiken tiesi hän yhtä hyvin kuin jotkut uudet viranomaiset Ranskassa, jotka taisivat häntä siitä syyttää.
Mutta hän ei ollut sortanut ketään, eikä vanginnut ketään. Velkojensa kerääminen oli hänelle niin vastenmielistä että hän oli vapaaehtoisesti luopunut niistä, lähtenyt maailmalle ilman yhtäkään suojelijaa, hankkinut itselleen oman paikan siellä ja ansainnut oman leipänsä. Herra Gabelle oli hoitanut köyhtynyttä ja kiinnitettyä tilaa kirjeellisten määräysten mukaan, joissa kehotettiin säästämään kansaa, antamaan sille se vähänen mikä annettavissa oli — ne polttoaineet, joita ankarat velkojat sallivat heidän ottaa talvella ja ne tuotteet, joita kesällä voitiin pelastaa heidän kynsistään — ja hän oli epäilemättä omaksi turvakseen ottanut nämät määräykset todisteiksi, siis nyt tuli vain hänen esiintyä.
Tämä edisti epätoivoista päätöstä, jonka Charles Darnay oli tekemäisillään, hän aikoi näet lähteä Pariisiin.
Niin. Kuten merimiestä vanhassa sadussa, olivat tuulet ja virrat ajelleet häntä magneettikallion alueelle, ja se veti hänet nyt luokseen ja hänen täytyi seurata. Kaikki mikä kohosi hänen ajatuksissaan, syyti hänet yhä nopeammin ja varmemmin kohti kauheata vetovoimaa. Hänen salainen levottomuutensa oli syntynyt siitä, että hänen onnettomassa synnyinmaassaan toimitettiin huonoja aikeita huonoilla välikappaleilla ja siitä, ettei hän, tietäessään olevansa heitä parempi, ollut siellä, toimimassa jotain verenvuodon ehkäisemiseksi ja täyttämässä laupeuden ja inhimillisyyden vaatimuksia. Tämän puoleksi tukahutetun ja puoleksi kalvavan levottomuuden johdosta oli hän tullut tekemään sattuvia vertauksia itsensä ja sen vanhan kunnon herran välillä, jonka velvollisuuden tunto oli niin vahva. Tätä (hänelle niin alentavaa) vertausta oli paikalla seurannut Monseigneurin iva, joka oli häntä katkerasti loukannut, samoin Stryverin sanat, jotka vanhoista syistä olivat karkeammat ja sapekkaammat kuin toisten. Tähän oli tullut lisäksi Gabellen kirje, viattoman, hengenvaarassa olevan vangin vetoaminen hänen oikeuteensa, kunniaansa ja hyvään nimeensä.
Hänen päätöksensä oli tehty. Hänen oli lähdettävä Pariisiin.
Niin, magneettikallio veti hänet puoleensa ja hänen täytyi purjehtia kunnes ajoi karille. Hän ei tiennyt mistään kalliosta, hän näki tuskin vaaraakaan. Hänen toimiensa tarkotus, joskin hän oli heittänyt työnsä kesken, esiintyi hänen silmissään sellaisessa valossa, että hän arveli sitä kiitollisuudella tunnustettavan Ranskassa jos hän itse ilmestyisi sitä täyttämään. Sitäpaitsi kuvastui hänen mielessään kunniakas toivo tehdä hyvää, joka usein on niin monen hyvän sydämen sangviininen kangastus ja hän oli mielikuvituksessaan voimakkaasti johtavinaan tätä raivoavaa vallankumousta, joka oli eksynyt niin hirvittävästi harhaan.
Tehtyään päätöksensä, käveli hän edestakasin ja mietiskeli ettei Lucyn, eikä hänen isänsä tulisi saada mitään tietää ennen hänen lähtöään. Lucyä oli säästettävä eron haikeudesta ja hänen isänsä, joka aina vastenmielisesti käänsi ajatuksensa menneisyyden maaperälle, oli saava tiedon tästä askeleesta vasta silloin kun se oli peruuttamattomasti pantu täytäntöön. Hän ei ajatellut kuinka suuresti Lucyn isä oli syypää tähän hänen ontuvaan asemaansa kantaessaan tuskallisen kiihkeästi vanhojen Ranskaan liittyvien muistojen elvyttämistä. Mutta tämäkin asianhaara oli vaikuttanut hänen menettelytapaansa.
Hän kulki edestakasin kiihkeissä mietteissään, kunnes oli aika palata
Tellsonin pankkiin jättämään hyvästi herra Lorrylle. Tultuansa
Pariisiin, oli hän siellä käyvä vanhaa ystäväänsä tervehtimässä,
mutta nyt hän ei saanut sanoa sanaakaan aikeestaan.