"Minulla ei ole valitsemisen varaa ", sanoi Charles Darnay.
"Valitsemisen varaa! Kuulkaas tuota!" huudahti sama tuima punalakki.
"Ikäänkuin ei se jo olisi armo, että häntä suojellaan lyhdyntolpasta."
"Asia on niinkuin tämä kunnon isänmaanystävä sanoo", sanoi virkamies.
"Nouskaa ylös, emigrantti, ja pukeutukaa."
Darnay totteli ja hänet vietiin takasin vahtihuoneeseen, jossa toiset isänmaanystävät, karkeat punaset lakit päässä polttelivat, joivat tahi makasivat vahtitulen ääressä. Täällä hän maksoi aimo summan vartiojoukostaan ja läksi sieltä sen seuraamana ulos märille teille, kello kolmen aikana aamulla.
Vartio oli kokoonpantu kahdesta isänmaanystävästä, jotka päässä punaset lakit kolmivärisine kokardineen ja kansallisilla pyssyillä ja sapeleilla varustettuina ratsastivat kummallakin puolella häntä. Vartioittu ohjasi itse hevostansa, vaikka hevosen suitsista oli nuora johdettu toisen vartijan vyötäisiin. Tällä tavoin he läksivät matkalle, sateen piiskatessa heitä kasvoihin, lönksyttäen raskaassa rakuunatahdissa pitkin kaupungin mukulaista kivitystä ulos liejuisille teille. Tässä tilassa he taivalsivat kaikki ne monet peninkulmat, jotka olivat heidän ja pääkaupungin välillä, ilman muuta muutosta kuin että he vaihtoivat hevosia ja nopeutta.
He matkustivat halki yön, pysähtyivät tunnin tai pari päivänkoiton jälkeen ja lepäilivät kunnes hämärä alkoi. Vartiosto oli niin kurjasti puettu, että sen täytyi kietoa olkia alastomien sääriensä ja olkapäittensä ympäri, suojellakseen itseään kosteudelta. Huolimatta mieskohtaisesta vastenmielisyydestään seuralaisiinsa, huolimatta siitä alituisesta vaarasta, joka tuli siitä että toinen isänmaanystävistä oli yhtämittaa juovuksissa ja piteli pyssyjään hyvin huolettomasti, ei Charles Darnay antanut pakkotilansa huolestuttaa itseään, sillä, arveli hän, kaikki tämä ei voinut vaikuttaa tähän erikoistapaukseen, joka ei vielä ollut selvitetty, eikä todistuksiin, jotka l'Abbayen vanki olisi vahvistava, vaan jotka vielä olivat tekemättä.
Mutta kun he tulivat Beauvaisin kaupunkiin, — illalla kun kadut olivat täynnä väkeä — ei hän voinut salata itseltään arveluttavaa asemaansa. Pahaa tietävä väkijoukko kerääntyi katsomaan hänen saapumistaan postihuoneen pihalle ja monet äänet huusivat kuuluvasti: "alas emigrantti!" Hän oli juuri astumaisillaan alas satulasta, mutta jäi istumaan siihen, arvellen sen varmimmaksi paikaksi tällä hetkellä.
"Emigrantti! hyvät ystäväni", sanoi hän. "Ettekö näe minua täällä
Ranskassa omasta vapaasta tahdostani?"
"Senkin kirottu emigrantti", huusi eräs seppä ja tunkeutui moukari kädessä hurjana väkijoukon läpi, "ja senkin kirottu ylimys!"
Postimestari asettui miehen ja ratsumiehen suitsien väliin, (joita
tämä nähtävästi tavotteli käsiinsä), ja sanoi rauhoittavalla äänellä:
"Antakaa hänen olla, antakaa hänen olla! Hän on saava tuomionsa
Pariisissa."