"Saanko pitää vapaata yhteyttä ulkomaailman kanssa tästä vankilasta, jonne minut nyt vastoin oikeutta viedään?"
"Sittenpähän näette."
"Haudataanko minut sinne ilman tutkimusta ja tuomiota ja ilman puolustamisen mahdollisuutta?"
"Sittenpähän näette. Ja entäs sitten. Monta ihmistä on ennen teitä samalla tavalla haudattu pahempiin vankiloihin."
"Mutta ei koskaan minun toimestani, kansalainen Defarge."
Kansalainen Defarge katseli häneen, synkästi vastaamatta ja jatkoi kulkuaan itsepäisesti ja tuimasti vaieten. Mitä syvemmälle hän vaipui tähän äänettömyyteen, sitä heikommaksi kävi toivo — niin Darnaysta ainakin tuntui — että hän vähääkään pehmenisi. Hän kiirehti sen vuoksi sanomaan:
"Minulle olisi perin tärkeätä (te kansalainen tiedätte vielä paremmin kuin minä kuinka tärkeätä se on) saada ilmottaa herra Lorrylle Tellsonin pankkiin, eräälle englantilaiselle herralle, joka nykyään on Pariisissa, sen yksinkertaisen tosiasian muitta selityksittä, että minut on suljettu la Forcen vankilaan. Tahdotteko toimittaa tämän asian minulle?"
"En tahdo toimittaa teille mitään", vastasi Defarge äkäsesti. "Minulla on velvollisuuksia maatani ja kansaani kohtaan. Olen niiden vannotettu palvelija teitä vastaan. En tahdo tehdä mitään puolestanne."
Charles Darnay katsoi hyödyttömäksi taivuttaa häntä ja sitäpaitsi oli hänen ylpeytensä loukattu. Heidän vaeltaessaan eteenpäin äänettöminä, ei hän saattanut olla huomaamatta miten tottunut kansa oli näkemään vankeja kuletettavan kadulla. Tuskin lapsetkaan panivat häneen huomiota. Joku harva ohikulkeva käänsi päätään ja joku pui nyrkkiä hänelle, ylimykselle, mutta että hyvissä vaatteissa oleva mies kuletettiin vankeuteen ei muuten ollut merkillisempää kuin että päiväläinen työvaatteissaan meni työhönsä. Kapealla, pimeällä ja likaisella kadulla, jonka läpi he kulkivat, seisoi kiihoittunut puhuja tuolin päällä ja piti esitelmää kiihoittuneelle kuulijakunnalle, kuninkaan ja kuninkaallisen perheen rikoksista kansaa kohtaan. Ne harvat sanat joita Darnay sai kuulluksi tämän miehen huulilta, ilmaisivat hänelle ensi kerran kuninkaan istuvan vankeudessa ja kaikkein ulkomaalaisten lähettiläiden jättäneen Pariisin. Matkan varrella (lukuunottamatta Beauvaisia) ei hän ollut kuullut mitään. Vartiojoukko ja yleinen vartioiminen olivat pitäneet hänet täydellisessä tietämättömyydessä.
Että vaarat kotimaassa olivat melkoisesti kasvaneet hänen Englannista lähdettyään, käsitti hän tietysti nyt. Vaaroja oli keräytynyt taajalti hänen ympärilleen ja että ne vaan taajenisivat, sen käsitti hän nyt myös. Hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän olisi matkaan ryhtynyt jos hän olisi voinut aavistaa mitä muutamassa päivässä tulisi tapahtumaan. Ja kumminkaan eivät hänen aavistuksensa olleet niin mustat kuin olisi voinut luulla ajatellessaan niitä myöhemmän ajan valossa. Olipa tulevaisuus vaikka kuinkakin huolestuttava, oli se kuitenkin tuntematon tulevaisuus ja sen pimeydessä eli salainen toivo. Siitä hirvittävästä, yötä päivää kestävästä verilöylystä, joka ennen viisarien kierrettyä muutaman kerran kellotaulua, oli iskevä verimerkin sadon siunattuun aikaan, ei hän tiennyt sen enempää kuin jos se olisi tapahtunut sadantuhannen vuoden kuluttua. Terävähampainen vastasyntynyt nainen guillotiini oli tuskin nimeltänsäkään tuttu hänelle tai ihmisille yleensäkään. Kauhistuttavat ilkityöt, joita pian oli pantava täytäntöön, eivät arvatenkaan silloin vielä olleet kypsyneet keksijäinsä päässä. Kuinka ne sitten olisivat voineet saada sijaa jalon mielen hämärissä kuvitelmissa.