Siinä koko kirjeen sisällys. Se sisälsi kuitenkin niin paljon hänelle, joka sen vastaanotti, että hän kääntyi Defargen luota hänen vaimonsa puoleen ja suuteli kutovaa kättä. Se oli tulinen, hellä, kiitollinen, naisellinen teko, mutta käsi ei siihen vastannut, se vaipui alas kylmänä ja raskaana, ja tarttui jälleen kutimeensa.
Tässä kosketuksessa oli jotain, joka vaikutti jäähdyttävästi Lucyyn. Hän pysähtyi käsi pystyssä juuri kun hän oli pistämäisillään kirjelipun poveensa ja katseli kauhistuneena rouva Defargea. Tämä vastasi Lucyn kohotettuihin silmäkulmiin ja rypistettyyn otsaan kylmällä, väliäpitämättömällä katseella.
"Lemmittyni", sanoi herra Lorry selvitellen, "kadulla tapahtuu usein meteleitä ja vaikka ei olekkaan luultavaa että saatte niistä ikävyyksiä, haluaa rouva Defarge nähdä niitä henkilöitä joita hänellä on valta suojella sellaisissa tapauksissa, tunteakseen heidät — ja voidakseen todistaa keitä he ovat. Luulen", sanoi herra Lorry, joka rauhoittavista sanoistaan huolimatta oli epävakaa, sillä näiden kolmen jäykkä käytös teki häneen yhä vahvemman vaikutuksen, "että esitän asian oikeassa valossa, kansalainen Defarge?"
Defarge silmäili synkästi vaimoaan, eikä antanut muuta vastausta kuin murisevan äänähdyksen, joka merkitsi myöntymistä.
"Lienee parasta, Lucy", sanoi herra Lorry, joka lepyttääkseen heitä teki kaikki voitavansa ääneen ja käytökseen nähden, "että tuotte tänne lapsikullan ja hyvän neiti Prossin. Meidän kunnon neiti Prossimme, Defarge, on englantilainen rouvasihminen, eikä taida ranskaa."
Kysymyksessä oleva rouvasihminen, jonka pinttynyttä vakuutusta, että hän oli parempi kuin mikä ulkomaalainen tahansa ei edes hätä eikä vaarakaan voinut järkyttää, ilmaantui käsivarret ristissä ja sanoi Kostolle, johonka hänen silmänsä ensin kiintyivät englannin kielellä: "Senkin julkea ihminen, kuinka jaksatte!" Myöskin rouva Defargelle omisti hän brittiläisen yskän, muttei kumpanenkaan hänestä paljon piitannut.
"Onko tämä hänen lapsensa?" sanoi rouva Defarge, keskeyttäen työtään ensi kerran, ja osottaen pikku Lucyä sukkapuikollaan kuin olisi se ollut kohtalon sormi.
"On, rouvani", vastasi herra Lorry, "tämä on vankiraukkamme lemmikki ja ainoa lapsi."
Varjo, joka seurasi rouva Defargea ja hänen seuraansa, tuntui niin uhkaavana ja pimeänä lankeavan lapsen yli että äiti vaistomaisesti polvistui hänen viereensä laattialle ja painoi hänet rintaansa vasten.
"Jo piisaa, mieheni", sanoi rouva Defarge. "Olen nähnyt heidät.
Menkäämme."