"Onko niihin vaimoihin ja äiteihin, joita me olemme tottuneet näkemään, ollessamme tämän lapsen iässä ja nuoremmatkin, pantu mitään huomiota? Emmekö kylläksi usein ole nähneet heidän miehiään ja isiään heitettävän vankilaan ja erotettavan heistä. Koko ikämme olemme nähneet sisariemme kärsivän, heidän ja lapsiensa, köyhyyttä, alastomuutta, nälkää, janoa, sairautta, kurjuutta, sortoa ja kaikennäköistä kurjuutta?"
"Emme ole muuta nähneet", vastasi Kosto.
"Olemme kärsineet sitä kauvan", sanoi rouva Defarge kääntäen silmänsä jälleen Lucyn puoleen. "Tuomitkaa itse, onko luultavaa, että yhden vaimon ja äidin levottomuus vaikuttaa meihin paljon nyt?"
Hän ryhtyi kutimeensa ja meni ulos. Kosto seurasi häntä. Defarge meni viimeiseksi, sulkien oven.
"Rohkeutta, rakas Lucy", sanoi herra Lorry, nostaen hänet pystyyn.
"Rohkeutta, rohkeutta! Tähän asti on kaikki käynyt meille hyvin —
paljon, paljon paremmin kuin viime aikoina monelle ihmisparalle.
Piristykää ja olkaa kiitollinen."
"En tahdo olla kiittämätön, mutta tämä kamala nainen tuntuu heittävän varjon yli kaikkien toiveitten."
"Kas niin, kas niin!" sanoi herra Lorry, "mikä alakuloisuus nyt on hiipinyt pieneen uljaaseen sydämeenne? Varjo! Mutta sillä ei ole ruumista, Lucy."
Mutta Defargen pariskunnan varjo pimensi häntä kaikesta huolimatta, ja hänen sielunsa sisimmässä se häntä suuresti vaivasi.
NELJÄS LUKU.
Tyven myrskyssä.