Se oli yleisenä leikinlaskun esineenä. Se oli paras keino päänkivistykselle, se esti varmasti hiuksien harmaantumista, se antoi hipiälle erityisen hienouden, se oli tarkka kansallinen partaveitsi. Guillotiini oli ihmiskunnan uudestasyntymisen vertauskuva. Se asetti ristin varjoon. Sen kuvia kannettiin rinnoilla, joista ristit riistettiin pois ja moni joka kielsi ristin, kumarsi syvään sille ja uskoi sen voimaan.
Se katkasi niin monta päätä, että se ynnä sen tahraama maa, olivat ruosteen punasia. Se irrotettiin palasiksi kuin nuoren pirun leikkikalu ja pantiin taas kokoon kun niin tarvittiin. Se saattoi kaunopuheiset vaikenemaan, musersi mahtavan, pyyhki pois kauniin ja hyvän maan pinnalta. Yhtenä ainoana aamuna kaappasi se pään kahdeltakolmatta ystävältä, jotka nauttivat suurta yleistä kunnioitusta, yhdeltäkolmatta elossa olevalta ja yhdeltä kuolleelta yhtä monessa minuutissa. Sitä hoitava ylipyöveli oli perinyt nimensä vanhan testamentin vahvalta Simsonilta, mutta tällä aseella varustettuna oli hän kaimaansa väkevämpi ja sokeampi ja nosti joka päivä Jumalan oman temppelin portit sijoiltaan.
Näitten kauhujen ja niihin kuuluvain sikiöitten keskellä kulki tohtori pää pystyssä, luottaen voimaansa ja varovaisesti pysytellen päämaalissaan, epäilemättä milloinkaan ettei hän viimein pelastaisi Lucyn miestä. Mutta ajan virta kiisi eteenpäin vahvana ja syvänä ja kuletti ajan mukanaan hurjaa vauhtia, Charles oli istunut vankeudessa vuoden ja kolme kuukautta, tohtorin yhä näin kulkiessa kestävänä ja luottavaisena. Niin julmaksi ja mielettömäksi oli vallankumous kehittynyt tämän joulukuun aikana, että virroissa etelä-Ranskassa vilisi ihmisten ruumiita, joita oli yöllä väkisin upotettu ja että vankeja ammuttiin joukottain eteläisen talviauringon paistaessa. Mutta vielä kulki tohtori kauhun valtakunnassa pää pystyssä. Ei kukaan ollut siihen aikaan paremmin tunnettu Pariisissa kuin hän, ei kukaan ollut omituisemmassa asemassa kuin hän. Hiljaisena, ihmisystävällisenä, tuiki tarpeellisena sairaaloissa ja vankiloissa, harjottaen taitoaan sekä murhaajain että uhrien kesken eli hän omaa elämäänsä. Bastiljin entisenä monivuotisena vankina ja omituisen ulkomuotonsa vuoksi erosi hän kaikista toisista miehistä. Häntä epäiltiin yhtä vähän kuin jos hän tosiaankin olisi palautettu elämään kahdeksantoista vuotta sitten tai kuin olisi hän henki, joka liikkui kuolevaisten keskessä.
VIIDES LUKU.
Puunsahaaja.
Vuosi ja kolme kuukautta. Koko tämän ajan kuluessa ei Lucy koskaan hetkeäkään ollut varma siitä, ettei guillotiini seuraavana aamuna katkaisisi kaulaa hänen mieheltään. Joka päivä rämisi nyt kuolemaantuomituilla lastattuja vankirattaita raskaasti pitkin kivisiä katuja. Suloiset tytöt, ihanat naiset, mustatukkaiset, ruskeatukkaiset ja harmaapäiset, nuorukaiset, vankat miehet ja vanhukset, jalosukuiset ja alhaiset, kaikki olivat he punasta viiniä guillotiinille, kaikki vietiin saastaisten vankilain pimeistä kellareista päivänvaloon ja kuletettiin hänen luokseen katuja pitkin sammuttamaan hänen näännyttävää janoaan. Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys tai kuolema, viimemainittu helpoin antaa, oi guillotiini!
Jos hänen odottamaton onnettomuutensa ja ajan pyörä olisivat lamauttaneet tohtorin tyttären niin, että hän tylsässä epätoivossa olisi odottanut asian päättymistä, olisi hänen käynyt kuten niin monen muun. Mutta siitä hetkestä alkaen jolloin hän oli painanut nuorelle povelleen tuon valkosen pään Saint-Antoinen ullakkokamarissa, oli hän ollut uskollinen velvollisuuksilleen. Hän oli vieläkin uskollisempi koettelemusten aikana, kuten kaikki hiljaisesti uskolliset ja hyvät aina ovat.
Heti heidän muutettuaan uuteen asuntoonsa ja isän oikein perehdyttyä uusiin toimiinsa järjesti hän pienen talouden yhtä sievästi kuin jos hänen miehensä olisi ollut kotosalla. Kaikella oli määrätty paikkansa ja aikansa. Pikku Lucyä opetti hän yhtä säännöllisesti kuin olisivat kaikki olleet yhdessä englantilaisessa kodissaan. Pikku temput, joilla hän houkutteli itseään uskomaan, että he pian pääsisivät yhtymään — pienet valmistukset hänen miehensä pikaista palausta varten, hänen tuolinsa varaaminen ja hänen kirjojensa järjesteleminen — nämät ja juhlallinen iltarukous erään erityisesti rakkaan vangin puolesta monien muiden onnettomien sielujen joukossa, jotka elivät vankeudessa ja kuolon varjossa — olivat melkein ainoa huojennus hänen raskaalle mielelleen.
Ulkomuodoltaan ei hän paljon muuttunut. Yksinkertaiset surupuvun kaltaiset hameet, joita hän ja hänen tyttärensä käyttivät, olivat yhtä sievät ja somat kuin onnellisten päivien vaaleammat puvut. Hän kalpeni, ja vanha, jännitetty ilme hänen otsallaan kävi pysyväiseksi, eikä enää ollut tilapäinen; muuten oli hän yhäti soma ja viehättävä. Väliin iltasilla isäänsä suudellessa, puhkesi hän kyyneliin, joita hän oli koko päivän hillinnyt. Ja silloin sanoi hän isänsä olevan hänen ainoan lohdutuksensa taivaan alla. Tohtori vastasi aina päättävästi: "hänelle ei voi mitään tapahtua minun tietämättä, ja minä tiedän että voin hänet pelastaa, Lucy".
Elettyään muutaman viikon tätä uutta elämätään, sanoi tohtori eräänä iltana kotiin tullessaan: