"Rakkaani, vankilassa on korkealla ikkuna, jonka ääreen Charles väliin pääsee kello kolmen aikana iltapäivällä. Kun hän pääsee sen luo — mikä riippuu monesta asianhaarasta — luulee hän saattavansa nähdä sinut kadulla, jos sinä seisot määrätyllä paikalla, jonka sinulle näytän. Mutta, sinä lapsiraukkani, et saata nähdä häntä, ja vaikka saattaisitkin, olisi perin vaarallista sinun tehdä minkäänlaisia merkkejä."
"Oi! näytä minulle se paikka isäni ja minä menen sinne joka päivä."
Siitä hetkestä alkaen odotti hän siellä joka säällä kaksi tuntia. Kellon lyödessä kaksi oli hän siellä ja kello neljä kääntyi hän kärsivällisenä kotia. Kun ilma ei ollut liian kostea eikä kylmä hänen lapselleen, menivät he yhdessä, muuten oli hän yksin. Mutta hän ei laiminlyönyt päivääkään.
Siinä odotti hän ahtaan, mutkaisen kadun pimeällä ja likaisella nurkalla. Puunsahaajan vaja oli ainoa rakennus siinä päässä, muuten kulki katua pitkin vain muuri. Kolmantena päivänä Lucyn siellä seistessä, puunsahaaja huomasi hänet.
"Hyvää päivää, kansalainen!"
"Hyvää päivää, kansalainen!"
Tämä puhuttelutapa oli nyt säädetty käytäntöön käskykirjassa. Innokkaimmat isänmaanystävät olivat noudattaneet sitä vapaaehtoisesti jo jonkun aikaa, mutta nyt se oli lakina kaikille.
"Taasko olette täällä, kansalainen?"
"Niinkuin näette, kansalainen!"
Puunsahaaja, joka oli pieni, vilkasliikkeinen mies (hän oli ennen ollut tientekijä) heitti silmäyksen vankilaan, osotti sormellaan sitä ja levitti sitten kaikki kymmenen sormea kasvojensa eteen, kuvatakseen rautaristikoita ja tirkisteli leikillisesti niitten lomitse.