"Minä sanon itseäni puuguillotiinin Simsoniksi. Kas, tässä taas! Laa, laa, laa, laa, laa, laa, ja nyt katkeaa naisen pää. Nyt tulee lapsi. Tik, tak, tik, tak. Ja poikki on pikkunen pää. Koko perekunta."
Lucyä värisytti hänen heittäessään kaksi puuta lisää koriin. Mutta oli mahdotonta käydä huomaamatta sillä kadulla puunsahaajan tehdessä työtä. Saavuttaakseen hänen suosiotaan, puheli Lucy aina ensin hänen kanssaan ja antoi usein hänelle juomarahoja, joita hän kernaasti otti vastaan.
Hän oli utelias vintiö, ja väliin kun Lucy oli hänet tykkönään unhottanut katsellessaan ylös vankilan kattoon ja rautaristikkoihin ja kohottaessaan sydämensä miehensä puoleen, huomasi hän ajatuksistaan herätessään, että puunsahaaja, polvi pukillaan, katseli häntä työn levätessä. "Eipä tuo minuun kuulu!" sanoi hän sitten tavallisesti, ja ryhtyi reippaasti sahaamaan.
Olipa sää minkälainen tahansa, pyryssä ja pakkasessa, kevään tuimissa tuulissa, kesän paahtavassa päivänpaisteessa, syksyn myrskyissä ja taas talven pyryssä ja pakkasessa vietti Lucy kaksi tuntia päivittäin tällä paikalla ja jättäessään sen suuteli hän aina vankilan muuria. Hänen miehensä näki hänet (niin kuuli hän isältään) kerran viidestä tai kuudesta kerrasta, ehkä kaksi tai kolme kertaa perätysten, ehkäpä ei viikkoon, eikä kahteen. Siinä kyllin, että Charles näki ja taisi nähdä hänet, kun olot sen myönsivät, ja tätä mahdollisuutta hän olisi saattanut odottaa kaiken päivää, seitsemän päivää viikossa.
Näissä puuhissa kului aika joulukuuhun ja hänen isänsä kulki yhä pää pystyssä kauhun valtakunnassa. Eräänä iltapäivänä, kun lunta tuli hienosti, saapui Lucy tavalliseen kulmaansa. Tämä päivä oli jokin hurja riemu- ja juhlapäivä. Hän oli matkallaan tänne nähnyt, että talot olivat koristetut pikku keihäillä, joihin oli pistetty punanen lakki, sekä kolmivärisillä nauhoilla ja tuolla alituisella kirjoituksella: (kolmiväriset kirjaimet olivat eniten suosiossa) "ainoa ja jakamaton tasavalta. Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys tai kuolema!"
Puunsahaajan kurja vaja oli niin pieni, että koko sen etusivulla tuskin oli tilaa tälle kirjoitukselle. Hän oli kuitenkin hommannut jonkun töhertämään sen sinne ja kuolema oli puserrettu siihen suurella vaivalla. Katonharjalle oli hän kuten kunnon kansalainen ainakin kiinnittänyt keihään ja lakin ja erääseen ikkunaan oli hän asettanut sahansa kirjoituksella: "pikku, pyhä guillotiini" — sillä suuren terävähampaisen naisen oli kansa nyt julistanut pyhimykseksi. Hänen vajansa oli suljettu, eikä hän ollut näkyvissä. Lucylle oli hänen poissaolonsa huojennus, sillä nyt sai hän olla yksin.
Mutta puunsahaaja ei ollut kaukana, sillä nyt kuuli Lucy hälinän ja huutojen lähestymistä ja hän säikähti. Kotvasen kuluttua virtaili ihmisjoukko vankilanmuurin nurkan takaa ja niitten joukossa puunsahaaja käsitysten Koston kanssa. Niitä oli ainakin viisisataa henkeä ja he tanssivat kuin olisi heitä ollut siinä viisituhatta perkelettä. Muuta musiikkia ei ollut kuin heidän laulunsa. He tanssivat kansallisen vallankumouslaulun hurjassa tahdissa, kuului kuin olisivat he kalistaneet hampaita yksiäänisesti. Miehet ja naiset tanssivat yhdessä, naiset tanssivat yhdessä, miehet yhdessä, sen mukaan kuin yhteen sattuivat. Ensin nähtiin vain sekasotku karkeita, punasia lakkeja ja karkeita villariepuja mutta kun he täyttivät paikan ja pysähtyivät alkaen tanssia Lucyn ympärillä, erottui yksi ja toinen hurjassa pyörteessä hyppivä olento. He lähestyivät, taantuivat, löivät toistensa käsiä, tarttuivat toisiaan päähän, pyörähtivät ympäri, tarttuivat toisiinsa ja pyörivät taas ympäri parittain kunnes moni putosi maahan. Näitten ollessa pitkällään, muodostivat toiset ketjun käsistä ja pyörivät ympäri yhdessä. Sitten särkyi piiri ja pikku renkaissa kaksin ja nelisin pyörivät he pyörimistään kunnes kaikki seisahtuivat yhtähaavaa, alkoivat uudestaan, tarttuivat kiinni toisiinsa, löivät ja raastoivat. Sitten kääntyivät kesken pyörimistään ja ohjasivat hurjan tanssinsa toiseen suuntaan. Äkkiä pysähtyivät he jälleen, löivät tahtia uudestaan, asettuivat riveihin poikki koko tien ja päät alaspäin kumartuneina ja käsivarret ojona ilmassa ryntäsivät he rääkyen matkoihinsa. Ei mikään taistelu olisi saattanut olla puoliakaan niin hirvittävä kuin tämä tanssi. Se oli niin selvästi turmeltunut leikki — ennen viaton mutta nyt muuttunut pirulliseksi — terveellinen ajanvietto, jota nyt käytettiin veren kiihoittamiseksi, villitsemään mieliä ja paaduttamaan sydäntä. Se sulo mikä saattoi näyttäytyä tässä tanssissa teki sen vielä inhottavammaksi, sillä se osotti kuinka vääristettyä ja pilaantunutta kaikki luonnostaankin hyvä oli. Neitsyeellinen povi, joka tässä paljastui, somat miltei lapselliset kasvot, jotka rumasti vääntyivät, hento jalka, joka polki tätä veri- ja likalätäkköä, kuvasivat aikaa, joka oli joutunut pois tolaltaan.
Tämä tanssi oli Carmagnole. Raivoisan joukkion hypellessä ohi, ja Lucyn kauhistuneena seistessä puunsahaajan ovella, putosi utuinen lumi yhä verkkaan ja lepäsi maassa yhtä valkosena ja pehmeänä kuin ei mitään olisikaan siellä temmeltänyt.
"Oi isäni!" sanoi Lucy, sillä tohtori seisoi hänen edessään, kun hän kohotti silmänsä, jotka hän hetkisen oli peittänyt kädellään, "mikä julma, inhottava näky."
"Tiedän lapseni, tiedän. Olen nähnyt sen monta kertaa. Älä peljästy.
Ei kukaan heistä ole tekevä sinulle mitään pahaa."