Viinikellari oli nurkkapuoti, näöltään ja arvoltaan parempi kuin muut senkaltaiset, sen omistaja oli seisonut ulkopuolella myymäläänsä keltaisissa liiveissä ja vihreissä polvihousuissa katsomassa taistelua läikkyneestä viinistä. "Se oli heidän syynsä, jotka sen torilta toivat. Tuokoot toista sijaan."
Samassa sattuivat hänen silmänsä pitkään koiransilmään, joka töhersi koiruuksiaan seinälle ja hän huusi hänelle poikki kadun:
"Kuuleppas, Gaspard, mitä siellä teet?"
Mies osotti sukkeluuttaan rajattomalla tyytyväisyydellä, jota usein tapaa hänen asemassaan. Mutta tällä kertaa hän ampui yli maalin ja osui ihan harhaan, mikä myös usein tapahtuu hänen asemassaan.
"Mitä tämä merkitsee? Oletko sinä hulluinhuoneen kokelas?" sanoi viinituvan isäntä, mennessään kadun yli, otti kourallisen likaa ja voiteli sillä kirjoitusta. "Mitä sinä julkisille kaduille kirjoitat? Eikö muka, senkin vietävä, ole muuta paikkaa mihin sellaista kirjoittaisit?"
Näin nuhdellen löi hän kädellään, joka oli puhtaanlainen (sattumaltako vai muuten) ilveilijää vasten rintaa. Mies lyödä sätki sitä takaisin, teki nokkelan ilmahyppäyksen ja putosi alas hullunkuriseen tanssiasentoon potkaistuaan käteensä toisen likaisen kenkänsä, jonka hän nyt kurotti eteenpäin. Seistessään tässä asennossa näytti vekkuli vallan hullunkuriselta, melkeinpä muistutti hän temppuja tekevää sutta.
"Pane se jalkaasi, pane se jalkaasi", sanoi toinen. "Viini on viiniä, ja siinä se." Näin lausuen pyyhki hän likaantuneen kätensä ilvehtijän jo ennenkin likaisiin vaatteisiin — aivan tahallaan, ikäänkuin olisi hän liannutkin kätensä vain hänen tähtensä; sitten palasi hän jälleen poikki kadun puotiinsa.
Tämä kapakoitsija oli paksukaulainen, sotaisennäköinen mies kolmenkymmenen paikoilla. Hän mahtoi olla kuumaverinen, sillä vaikka päivä oli purevan kylmä, kävi hän paitahihasillaan, takki riippumassa olkapäillä. Hänen paitahihansa olivat myös ylös käärityt ja hänen ruskeat käsivartensa olivat alastomat aina kyynäspäihin. Eikä päätäkään peittänyt muu kuin hänen oma kiharainen lyhyt, musta tukkansa. Hän oli muuten tummanverinen mies, silmät hyvät, kaukana toisistaan. Hän näytti itse asiassa säyseältä, vaikka hänessä tosin samassa oli jotain leppymätöntä. Hän oli nähtävästi mies, joka oli luja päätöksiltään ja järkähtämätön aikeissaan; mies, jota ei tahtoisi tavata, hänen rynnätessään eteenpäin kapeata polkua, pohjaton syvyys kummallakin puolella, sillä sitä miestä ei olisi mikään pidättänyt.
Hänen vaimonsa, rouva Defarge, istui puodissa tiskin takana hänen sisään tullessaan. Rouva Defarge oli vankka nainen melkein samanikäinen kuin miehensä, hänen valpas katseensa näytti harvoin tarttuvan mihinkään erityiseen kohtaan, kädet olivat suuret, sormissa paksut sormukset, kasvot olivat täyteläiset, piirteet voimakkaat; käytökseltään oli hän hyvin arvokas. Rouva Defargen olennossa oli jotain, joka vakuutti, ettei hän usein erehtynyt omaksi tappiokseen kirjanpitoa hoitaessaan. Koska rouva Defarge oli hyvin arka kylmälle, oli hän turkkiin kääriytynyt, pään ympärillä oli hänellä sidottu laaja, vaalea huivi, joka kumminkin jätti hänen suuret korvarenkaansa näkyviin. Hänellä oli kutimensa edessään, mutta hän oli heittänyt sen käsistään, kaivellakseen hampaitaan hammaspuikolla. Ollen tässä toimessa, oikea kyynäspää vasemman käden varassa, ei rouva Defarge virkkanut sanaakaan puolisonsa sisäänastuessa, yskäsi vain melkein huomaamattomasti. Tällä yskällä ynnä tummia kulmakarvojaan hiusverran kohottamalla hän ilmaisi miehelleen, että olisi parasta hänen kääntää huomionsa uuteen vieraaseen, joka oli astunut sisään, sillä välin kun hän meni kadun toiselle puolelle.
Viinipuodin isäntä antoi silmäinsä harhailla kunnes ne pysähtyivät vanhanpuoleiseen herrasmieheen ja nuoreen naiseen, jotka istuivat eräässä nurkassa. Oli useita muitakin vieraita, kaksi pelasi korttia, kaksi dominoa ja kolme seisoi tiskin luona, koettaen venyttää pikku viinitippaansa niin pitkään kuin suinkin. Asettuessaan tiskin taakse, huomasi hän, että vanha herra silmäillen nuorta naista sanoi: "Siinä meidän miehemme tulee".