"En niin, että ymmärtäisin peliänne", vastasi vakooja vähän levottomana.
"Lyön ässäni pöytään, ilmiantamalla herra Barsadin lähimmälle osastokomitealle. Käykää läpi korttinne, herra Barsad ja katsokaa mitä teillä on. Ei ole kiirettä."
Sydney Carton siirsi pullon lähemmäksi, kaatoi konjakkia lasiin ja tyhjensi sen. Hän näki että urkkija pelkäsi hänen juovan itsensä sellaiseen tilaan, että hän heti paikalla ilmiantaisi hänet. Sen huomattuaan, Sydney Carton kaasi vieläkin lasillisen ja tyhjensi sen.
"Katsokaa tarkoin läpi korttinne, herra Barsad. Älkää hätäilkö."
Hänen korttinsa olivat huonommat kuin mitä hän oli odottanut. Ne olivat vaivaisia lankkuja vain, joita Sydney ei tuntenut. Karkotettuna kunniallisesta toimestaan Englannissa monien onnistumattomien väärien valojensa tähden — eipä siksi ettei häntä olisi siellä tarvittu; englantilaisten kerskailut, että olisimme yläpuolella salavehkeitä ja vakoilemista, ovat hyvin myöhäisiltä ajoilta. John Barsad tiesi menneensä yli Kanaalin, ja ruvenneensa palvelukseen Ranskassa, ensiksi viettelijänä ja vakoojana omien maamiestensä keskuudessa, vähitellen ranskalaisten keskuudessa. Hän tiesi kukistetun hallituksen aikana olleensa urkkijana Saint-Antoinessa ja Defargen viinituvassa, että hän valppaalta poliisilta oli saanut sellaisia tietoja tohtori Manetten vankeudesta, vapautuksesta ja elämän tarinasta, että ne saattoivat kelvata johdannoksi tuttavalliseen keskusteluun Defargen kanssa. Hän oli koetellut niitä rouva Defargen suhteen, mutta täydellisesti epäonnistunut. Hän muisti aina pelvolla ja vapistuksella että tämä hirmuinen nainen oli kutonut, puhellessaan hänen kanssaan ja katsellut häneen turmiotatietävästi sormien liikkuessa. Hän oli sittemmin Saint-Antoinen osastossa lukemattomia kertoja nähnyt rouva Defargen ottavan esille kudotut muistiinpanonsa, ja ilmiantavan henkilöitä, joiden elämän guillotiini varmaankin jo oli niellyt. Hän tiesi kuten jokainen saman ammatin toimittaja, ettei hän milloinkaan ollut turvassa, että pako oli mahdoton, että hän oli mestauspiilun varjoon sidottu ja että yksi ainoa sana olisi saanut sen hänen ylitsensä lankeamaan, huolimatta hänen keinotteluistaan ja petoksistaan hirmuhallituksen hyväksi. Jos häntä kerran syytettäisiin ja niin vakavilla perusteilla kuin äsken kuulemansa olivat, aavisti hän että hirmuinen nainen, jonka säälimättömästä luonteesta hän oli nähnyt niin monta todistetta, häntä syyttääkseen ottaisi esille sen turmiollisen luettelon ja tekisi tyhjäksi hänen viimeisen elämisen toiveensa. Lukuunottamatta että kaikki salavehkeilijät ovat pelkureita, olivat hänen korttinsa niin huonot, että hän kalpeni ne läpi käytyään.
"Te ette näytä olevan oikein tyytyväinen kortteihinne", sanoi Sydney perin tyynesti. "Tuletteko peliin?"
"Luulen, sir", vastasi urkkija matelevaisesti kääntyen herra Lorryn puoleen, "voivani vedota teidän ikäiseenne hyväntahtoiseen gentlemanniin pyytämällä teitä kysymään tuolta paljoa nuoremmalta gentlemannilta saattaako hän pitää arvonsa mukaisena pelata mainitsemallansa ässällä. Myönnän olevani urkkija ja että sitä tointa pidetään häpeällisenä, mutta hän ei ole urkkija, miksi hän siis menettelisi heidän tapaansa."
"Pelaan ässäni, herra Barsad", sanoi Carton, vastaten itse ja katsoen kelloaan, "ilman mitään arveluja ja muutamien hetkien kuluttua."
"Toivoin, hyvät herrat", sanoi urkkija yhä koettaen vetää herra
Lorrya keskusteluun, "että kunnioituksenne sisartani kohtaan —".
"En saata paremmin osottaa kunnioitusta sisartanne kohtaan kuin vapauttamalla hänet veljestään", sanoi Sydney Carton.