"Olette oikeassa, Jaakko", kuului herra Defargen vastaus.
Tämä kolmas ristimänimien vaihto suoritettiin samalla hetkellä kun rouva Defarge laski pois hammaspuikkonsa, kohotti kulmakarvojaan ja liikahti hiljaa tuolillaan.
"Tarpeeksi jo nyt siitä!" mutisi hänen miehensä. "Hyvät herrat — vaimoni!"
Vieraat nostivat hattuansa rouva Defargelle, tehden kolme sievää heilahdusta. Hän vastasi heidän kunnianosotuksiinsa nyökäyttämällä päätään ja luomalla heihin pikaisen katseen. Sitten vilkaisi hän kuin sattumalta ympärilleen, ja tarttuen kutimeensa alkoi hän näennäisesti tyynenä sitä neuloa.
"Hyvät herrat", sanoi hänen miehensä, jonka kirkkaat silmät olivat tarkkaavasti olleet häneen kiinnitetyt, "jääkää hyvästi. Se nuorelle miehelle sopiva huone, jota halusitte nähdä ja jota kyselitte lähtiessäni ulos, on viidennessä kerroksessa. Porraskäytävän ovi on pienen pihamaan puolella, täältä vasemmalle", hän osotti kädellään, "lähellä puotini ikkunaa. Mutta tosiaankin, nythän muistan, että teistä on jo yksi ollut siellä, ja voi siis näyttää tien. Hyvät herrat, hyvästi!"
He maksoivat viinin ja poistuivat huoneesta. Herra Defarge tähysteli neulovaa vaimoansa, kun mainitsemamme vanhanpuoleinen herra astui nurkastaan ja pyysi saada lausua sanasen.
"Mielellään, sir", sanoi herra Defarge, ja seurasi häntä tyynesti ovelle.
Heidän keskustelunsa oli lyhyt mutta ratkaiseva. Miltei ensi sanasta herra Defarge hätkähti ja kuunteli hyvin tarkkaavasti. Siinä samassa nyykäytti hän päätään ja meni ulos. Herra silloin viittasi nuorelle naiselle ja niin menivät hekin ulos. Rouva Defarge neuloi vikkelin sormin ja liikkumattomin silmäkulmin.
Herra Jarvis Lorry ja neiti Manette jättivät siis viinipuodin ja yhtyivät herra Defargeen sen oven luona, jolle hän äsken oli neuvonut toisen seuran. Se oli löyhkäävällä, pienellä, mustalla takapihalla ja oli yleisenä sisäänkäytävänä suureen taloryhmään, jossa asui paljon kansaa. Pimeässä käytävässä, jonka laattia oli tiilestä, ja joka johti pimeisiin, tiilillä muurattuihin rappuihin, lankesi herra Defarge polvilleen vanhan isäntänsä tyttären eteen ja suuteli hänen kättänsä. Se oli ystävällinen teko, mutta sitä ei toimitettu ensinkään ystävällisesti; hän oli merkillisesti muuttunut vähässä ajassa. Hänen kasvoiltaan oli haihtunut säyseys ja avomielisyys, hän oli käynyt umpimieliseksi, vihaiseksi ja vaaralliseksi ihmiseksi.
"Se on hyvin korkealla; sinne on vähän vaikea päästä. Paras alottaa hitaasti." Näin puheli herra Defarge käheällä, tuikealla äänellä herra Lorrylle, kun he alkoivat rappusia nousta.