KYMMENES LUKU.
Varjon aihe.
Minä, Alexandre Manette, onneton lääkäri, joka synnyin Beauvaisissa ja sittemmin oleskelin Pariisissa, kirjoitan tämän surullisen tarinan synkässä kopissani Bastiljissä vuoden 1767 viimeisenä kuukautena. Olen kirjoittanut sen salaa ja mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Aion kätkeä sen uuninpiippuun, johon hitaasti ja suurella vaivalla olen hankkinut sille piilopaikan. Jokin armahtavainen käsi sen sieltä ehkä löytää, kun minä suruineni jo olen tomua.
Nämät sanat muodostan ruosteisella rautakivellä, jota kastan uunista raavittuun ja verellä sekoitettuun nokeen ja hiiliin, vankeuteni kymmenennen vuoden viimeisenä kuukautena. Kaikki toivo on kadonnut sydämestäni. Hirvittävistä enteistä, joita olen itsessäni huomannut, arvaan ettei ymmärrykseni enää kauvan pysy selvänä, mutta juhlallisesti vakuutan, että nyt olen täydessä järjessäni — että muistini on tarkka yksityisseikkoihin asti ja että kirjoitan totuuden niin totta kuin minun tuomioistuimen edessä on vastattava näistä minun viimeisistä kirjoitetuista sanoistani, lukipa ihmiset niitä eli ei.
Eräänä pilvisenä kuutamoiltana joulukuun kolmannella viikolla vuonna 1757 luullakseni toisenakolmatta päivänä, kävelin rantakadun etäistä osaa Seinen rantaa pitkin virkistääkseni itseäni raittiissa ilmassa tunnin matkan päässä asunnostani École de Medecine-kadun varrella, kun vaunut tulivat kovalla vauhdilla takaapäin. Kun vetäysin syrjään antaakseni vaunujen mennä ohi, sillä pelkäsin niiden muuten ajavan ylitseni, katseli pää ulos ikkunasta ja ääni käski ajajan pysähtyä.
Vaunut seisahtuivat heti kun ajaja sai hevoset pysähtymään ja sama ääni mainitsi nimeni. Vastasin siihen. Vaunut olivat ehtineet siksi etäälle, että kaksi herraa ehti avata oven ja astua alas ennenkuin minä ehdin luo. Huomasin että kumpasetkin olivat viittoihin kääriytyneet ja näyttivät haluavan pysyä piilossa. Siinä heidän seisoessaan vaunun ovella, huomasin myöskin, että molemmat saattoivat olla minun ikäisiäni, mieluummin nuorempia ja että he olivat samannäköiset kasvultaan, ääneltään ja (kuten saatoin nähdä) myöskin kasvoiltaan.
"Oletteko tohtori Manette?" sanoi toinen.
"Olen."
"Tohtori Manette, joka ennen asui Beauvaisissa", sanoi toinen, "nuori lääkäri, alkujaan taitava kirurgi, joka viime vuosina on saavuttanut kasvavaa mainetta Pariisissa?"
"Hyvät herrat", sanoin, "olen se tohtori Manette, josta puhutte niin mairittelevasti."