"Parasta on, että itse otatte siitä selvän", vastasi hän huolettomasti ja otti kynttilän. — — — —
Toinen potilas makasi huoneessa, joka oli toisella puolen eräitä portaita; ja oli jonkinlainen tallin parvi. Matala kalkittu katto peitti yhtä osaa huonetta; muu osa oli avonainen aina tiilikaton harjaan saakka ja palkit kulkivat ristissä sen yli. Heiniä ja olkia säilytettiin siinä osassa huonetta, sekä polttoaineita ynnä hiekkaan pantuja omenia. Minun täytyi kulkea sen kautta mennessäni sairaan luo. Muistini on tarkka ja heikkenemätön. Koettelen sitä näillä yksityisseikoilla ja minä näen ne kaikki edessäni tässä kopissani Bastiljissa, vankeuteni kymmenennen vuoden lopulla, sellaisina kuin ne sinä iltana näin.
Heinänipulla laattialla tyyny pään alla makasi kaunis, noin seitsemäntoista vuotias talonpojan poika. Hän oli seljällään hampaat yhteen puristettuina, pitäen oikeaa kättänsä nyrkissä rinnalla ja kangistuneet silmät tuijottaen kattoon. En saattanut nähdä mihin hän oli haavoittunut kun laskeusin polvilleni hänen viereensä, mutta näin, että hän oli kuolemaisillaan jonkun terävän aseen tuottamasta haavasta.
"Olen lääkäri, ystäväiseni", sanoin. "Anna minun tutkia sitä."
"En tahdo, että sitä tutkitaan", vastasi hän, "antakaa sen olla."
Se oli hänen kätensä alla ja houkuttelemalla sain hänen siirtämään kätensä. Se oli miekanisku, jonka hän oli saanut noin vuorokausi sitten, mutta ei mikään taito olisi saattanut häntä pelastaa, vaikka hän olisikin saanut heti hoitoa. Nyt hän oli kuolemaisillaan. Kun katsahdin vanhempaan veljeen, näin hänen katselevan kuolevaa poikaa kuin haavoitettua lintua, jänistä tai kaniinia, eikä niinkuin kanssaihmistä.
"Kuinka tämä on tapahtunut?" sanoin.
"Hullu koiranpenikka. Orja! Pakotti veljeni tarttumaan aseisiin ja kaatui veljeni miekkaan — kuin aatelismies!"
Ei ollut rahtuakaan sääliä, surua tai ihmisrakkautta tässä vastauksessa. Puhuja näytti myöntävän, että oli sopimatonta, että noin kurja olento kuolisi siellä ja että olisi ollut parempi hänen kuolla jossain huomaamattomassa nurkassa kuten muutkin hänen kaltaisensa elukat. Poika ja hänen kohtalonsa eivät häntä vähääkään liikuttaneet.
Pojan katse oli hitaasti kohonnut puhujaan, josta se hitaasti siirtyi minuun.