Nuorempi veli vastasi kärsimättömästi: "On, kellon| lyöntiä kaksitoista".
"Katsokaa nyt, hyvät herrat", sanoin, pitäen yhä kättäni sairaan rinnalla, "kuinka vähän voin olla hyödyksi kun toitte minut täten tänne. Jos olisin tiennyt taudin laatua, olisin varustautunut monenmoisella. Täten olemme tuhlanneet aikaa, ei ole saatavissa minkäänlaista lääkettä näin autiossa seudussa."
Vanhempi veli katsoi nuorempaa, joka sanoi ylpeästi: "Tässä on rohtolipas", jonka jälkeen hän otti sen kaapista ja asetti pöydälle.
Avasin muutamia pulloja, haistoin niitä ja vein tulpan huulilleni. Jos en olisi halunnut käyttää huumaavia ja itsessään myrkyllisiä aineita, en olisi niistä mitään käyttänyt.
"Epäilettekö niitä?" kysyi nuorempi veli.
"Näettehän että ryhdyn niitä käyttämään", vastasin, mutta en enempää.
Suurella vaivalla ja monen koetuksen perästä sain sairaan ottamaan annoksen, jonka pidin hänelle tarpeellisena. Koska oli tarkotukseni hetken perästä antaa uusi annos ja kun minun täytyi panna merkille minkä vaikutuksen se teki, istuuduin vuoteen viereen. Arka ja säikähtynyt palvelijatar (alhaalla olleen palvelijan vaimo) oli vetäytynyt nurkkaan. Rakennus oli kostea ja rappeutunut, kehnosti kalustettu, nähtävästi hiljan ja tilapäisesti otettu käytäntöön. Paksuja uutimia oli naulattu ikkunoiden eteen huutojen ehkäisemiseksi. Ne jatkuivat samaan säännölliseen tapaan: "mieheni, isäni ja veljeni!" loppuen sanalla: "hiljaa!" Hänen hourauksensa oli niin rajua, etten ollut päästänyt hänen käsiään nauhoista, pidin vain huolta, että ne eivät häntä vaivanneet. Ensimmäinen toivon välkähdys oli, että sairaan rinnalla oleva käteni vaikutti niin rauhoittavasti, että hänen kasvonsa pysyivät hetken hiljaa. Se ei vaikuttanut mitään huutoihin, sillä kellon heiluri ei olisi voinut olla säännöllisempi.
Koska kädelläni, (kuten luulin) oli tämä vaikutus, olin istunut puoli tuntia vuoteen ääressä molemmat veljet katselijoina, kun vanhempi sanoi:
"On vielä toinenkin sairas."
Hätkähdin ja kysyin: "Onko se vaikeakin tapaus?"