Näin sen heti paikalla tarkastaessani sairasta, sillä herkeämättömästi väännellessään oli hän kääntynyt niin, että kasvot olivat sängynlaitaa vasten ja pistänyt nauhan pään suuhunsa, että hän oli tukehtumaisillaan. Ensi työkseni ojensin käden helpottaakseni hengitystä, ja vetäessäni pois nauhan, sattuivat silmäni koruompelukseen toisessa kulmassa.
Käänsin hänet varovaisesti, panin käteni hänen rinnalleen rauhoittaakseni häntä ja saadakseni hänen pysymään pitkällään ja katselin häntä kasvoihin. Hänen silmänsä olivat tuijottavat ja hurjat ja hän huusi lakkaamatta vihlovasti ja toisti: "mieheni, isäni ja veljeni!" luki kahteentoista ja sanoi: "hiljaa!" Silmänräpäyksen, ei enemmän; saattoi hän kuunnellen vaieta, mutta sitten alkoivat taas vihlovat huudot: "mieheni, isäni ja veljeni!" luki kahteentoista ja sanoi: "hiljaa!" Ei hänen käytöksessään ollut mitään vaihtelua. Muuta keskeytystä ei ollut kuin säännöllisesti uudistuva paussi.
"Kauvanko tätä on kestänyt?"
Erottaakseni veljeksiä, kutsun heitä vanhemmaksi ja nuoremmaksi; vanhemmalla tarkotan sitä, joka esiintyi käskevämmin. Vanhempi vastasi: "eilisillasta, tätä samaa aikaa".
"Onko hänellä miestä, isää ja veljeä?"
"Veli."
"Hänen veljensä kanssako puhun?"
Hän vastasi hyvin ylenkatseellisesti:
"Ette."
"Onko hänellä hiljan ollut syytä ajatella lukua kaksitoista?"