Kahdesti vei hän kätensä haavalle ja teki etusormellaan ristin ilmaan. Hän seisoi vielä hetkisen sormi ylhäällä, mutta kun se vaipui, vaipui hänkin ja minä panin hänet maahan kuolleena. — — —
Palatessani nuoren naisen vuoteen ääreen, houri hän entiseen tapaansa. Tiesin, että sitä voisi kestää tuntikausia ja että se nähtävästi loppui haudan hiljaisuuteen.
Annoin hänelle äskeistä lääkettä ja istuin vuoteen ääressä myöhään yöhön. Hän ei hillinnyt vihlovia huutojaan, ei epäröinyt sanojensa selvyyttä eikä järjestystä. Ne olivat aina: "mieheni, isäni ja veljeni! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista. Hiljaa!"
Tätä kesti toista vuorokautta siitä kun hänet ensiksi näin. Olin mennyt ja tullut kaksi kertaa ja taaskin istuin hänen luonaan, kun hän rupesi sopertamaan. Tein voitavani käyttääkseni tätä tilaisuutta ja vähitellen vaipui hän horroksiin ja lepäsi kuin kuollut.
Oli kuin myrsky ja sade olisi vihdoinkin tuuditettu lepoon pitkällisen ja hirvittävän rajuilman jälkeen.
Irrotin hänen kätensä ja pyysin palvelijatarta avukseni järjestämään hänen revityitä vaatteitaan ja sotkeutuneita hiuksiaan. Vasta silloin näin, että hän oli siinä tilassa jolloin ensi toiveet äidiksi tulemisesta heräävät ja vasta silloin menetin toivoni hänen parantumisestaan.
"Onko hän kuollut?" kysyi markiisi, jota edelleenkin kutsun vanhemmaksi veljeksi ja tuli huoneeseen ratsusaappaissa ikäänkuin hän olisi noussut hevosen selästä.
"Ei kuollut, sanoin, mutta ei kaukana kuolemasta."
"Mikä voima noitten alhaisten ruumiissa!" sanoi hän katsellen sairasta jonkunlaisella uteliaisuudella.
"Surussa ja epätoivossa on ihmeellinen voima", vastasin.