Hän nauroi ensiksi sanoilleni, sitten rypisti silmäkulmiaan. Hän siirsi jalallaan tuolin lähelle minua, käski palvelijattaren poistua ja sanoi matalalla äänellä:
"Tohtori, kun näin veljeni joutuneen vaikeuksiin noiden talonpoikien tähden, kehotin häntä etsimään teidän apuanne. Te olette arvossa pidetty ja nuorena miehenä, jolla on hyvä tulevaisuus edessään, ajattelette kait omaa etuanne. Täällä näkemänne on asioita, joita nähdään, mutta joista vaietaan."
Kuuntelin sairaan hengitystä ja vältin vastausta.
"Suvaitsetteko kuunnella minua, tohtori?"
"Herrani", sanoin, "minun ammatissani pidämme potilaitten ilmotuksia aina meidän välisenä asiana." Vastasin varovaisesti, sillä olin levoton kuulemastani ja näkemästäni.
Sairaan hengitystä oli niin vaikea huomata, että minä tarkalleen tutkin valtimon ja sydämen. Se eli mutta siinä kaikki. Kun jälleen asetuin paikalleni ja katselin ympärilleni huomasin molempien veljesten tarkastavan minua. — — —
Kirjoitan niin suurella vaikeudella, pakkanen on niin pureva ja pelkään joutuvani kiinni ja että minut teljetään maanalaiseen koppiin ja täydelliseen pimeyteen, että minun täytyy lyhentää kertomukseni. Muistini ei petä eikä ole hämmentynyt, muistan joka sanan, jonka olen vaihtanut veljesten kanssa.
Hän oli elossa vielä viikon ajan. Lopulta saatoin panemalla korvani hänen huuliinsa erottaa muutamia sanoja, joita hän minulle sanoi. Hän kysyi missä hän oli ja kuka minä olin; sanoin sen hänelle. Turhaan kysyin hänen sukunimeään. Hän pudisti heikosti päätään ja kätki salaisuutensa niinkuin hänen veljensäkin.
En saanut tilaisuutta tehdä hänelle mitään kysymyksiä, ennenkuin olin ilmottanut veljeksille, että hänen voimansa äkkiä vähenivät ja ettei hän enää päivääkään eläisi. Siihen asti oli aina minun siellä ollessani toinen epäluuloisena istunut vuoteenuutimien takana sairaan pään pohjissa, vaikka sairas ei koskaan tiennyt siellä olevan ketään muuta kuin palvelijattaren ja minun. Mutta kun oltiin niin pitkällä, näytti heistä yhdentekevältä kuinka paljon minä puhelin sairaalle, ikäänkuin — se ajatus tuli mieleeni — minäkin olisin lähellä kuolemaa.
Huomasin alituiseen, että heidän ylpeytensä kipeästi kärsi siitä, että nuorempi veli (kuten häntä kutsun) oli mitellyt miekkojansa talonpojan ja sen lisäksi poikasen kanssa. Ainoa mikä todella näkyi heihin vaikuttavan oli ajatus että tämä oli suuresti alentavaa suvulle ja hyvin naurettavaa. Joka kerran kun kohtasin nuoremman veljen katseen, huomasin että olin hänelle hyvin vastenmielinen, kuultuani pojan kertomuksen. Hän oli liukkaampi ja kohteliaampi minulle kuin vanhempi veli, mutta minulta ei tämä jäänyt huomaamatta. Näin myöskin, vanhemmasta veljestä, että olin heille vastuksena.