"Menen heti paikalla", sanoi tohtori Manette, "yleisen syyttäjän ja oikeuden puheenjohtajan luo ja menen muidenkin luo, joita on parasta olla mainitsematta. Minä kirjoitan myös — ei sittenkään, on katujuhla, eikä ketään tapaa ennen pimeätä."
"Totta on. No, paraimmassa tapauksessakin se on epätoivoinen koe, eikä se pahene, vaikka siirtyisikin pimeän tuloon. Tahtoisin mielelläni tietää, kuinka teille onnistuu; mutta huomatkaa, en toivo mitään. Koska luulette, Manette, saavanne puhutella niitä pelottavia vallanpitäjiä?"
"Toivoakseni kohta pimeän tultua. Parin tunnin perästä."
"Tulee pimeä kohta kello neljältä. Pankaamme varalta lisää tunti tai pari. — Jos menen herra Lorryn luo kello yhdeksän, saanko silloin tietää mitä olette saanut aikaan joko ystävältämme tai teiltä itseltänne?"
"Saatte."
"Jospa onnistuisitte!"
Herra Lorry seurasi Sydneytä ovelle, pani kätensä hänen olalleen juuri kun hän oli menossa ja sai hänet kääntymään.
"Minulla ei ole toivoa", sanoi herra Lorry hiljaa ja surullisesti kuiskaten.
"Ei minullakaan."
"Jos yksi näistä miehistä tai kaikkikin tahtoisivat häntä armahtaa — joka olisi rohkea edellytys, sillä mitä heille on hänen tai muidenkaan henki? — epäilen heidän uskaltavan häntä armahtaa äskeisen metelin jälkeen."