"Niinpä minäkin arvelen. Siinä melussa kuulin mestauspiilun ääntä."
Herra Lorry nojasi käsivarttansa ovenpieleen pää käsivartta vasten.
"Älkää joutuko epätoivoon", sanoi Carton lempeästi, "älkää surko. Minä kehotin tohtori Manettea tähän, koska tunsin että siitä oli kerran tuleva lohdutusta Darnayn vaimolle. Muutoin saattaisi hän ajatella: 'hänen elämänsä uhrattiin turhaan ja hävitettiin', se saattaisi kalvaa häntä."
"Niin, niin", vastasi herra Lorry ja pyyhki silmiään, "olette oikeassa. Mutta hän kuolee, todellista toivoa ei ole."
"Niin hän kuolee, ei ole todellista toivoa", toisti Carton ja meni varmoin askelin portaita alas.
KAHDESTOISTA LUKU.
Pimeyttä.
Sydney Carton pysähtyi kadulle epäröiden minne mennä.
"Tellsonin pankkiin kello yhdeksän", sanoi hän miettivän näköisenä. "Lieköhän oikein näyttäytyä sillä välin? Parasta on että nuo ihmiset saavat tietää, että täällä on minunlaiseni mies; se on viisas varokeino ja ehkäpä välttämätön valmistus. Mutta hiljaa, hiljaa, hiljaa! Minun pitää katsoa eteeni."
Hiljentäen askeleitaan, jotka olivat alkaneet pyrkiä erästä päämaalia kohti, kulki hän kahteen kertaan edestakasin jo pimeää katua ja seurasi mielessään olevaa ajatusta sen äärimmäisiin seurauksiin asti. Hänen ensimmäinen vaikutuksensa osottautui todeksi.