"Parasta on", sanoi hän vihdoinkin ja teki päätöksensä, "että nuo ihmiset saavat tietää että täällä on minunlaiseni mies."
Ja hän suuntasi kulkunsa Saint-Antoineen. Defarge oli tänään sanonut omistavansa viinipuodin Saint-Antoinen esikaupungissa. Sille, joka tunsi kaupungin hyvin ei ollut vaikea kysymättä löytää hänen taloaan. Hankittuaan varman tiedon paikasta, jätti hän nuo kapeat kadut, söi päivällistä eräässä ravintolassa ja vaipui aterian päälle sikeään uneen. Ensi kertaa moneen vuoteen ei hän ollut nauttinut väkeviä.
Kello oli seitsemän kun hän heräsi virkistynein voimin ja meni ulos kaduille jälleen. Kulkiessaan Saint-Antoineen päin, pysähtyi hän erään puodin ikkunan eteen, jossa oli peili, ja harjaili hiukan kaulahuiviaan, kaulustaan ja pörröistä tukkaansa. Tämän tehtyään lähti hän oitis Defargen asunnolle ja kävi sisään.
Viinipuodissa ei sattunut olemaan muita ostajia kuin Jaakko kolmas levottomine sormineen ja vaakuvine äänineen. Tämä mies, jonka hän oli nähnyt valamiehistössä, seisoi juoden pienen tiskin ääressä puhellen Defargen pariskunnan kanssa. Kosto otti keskusteluun osaa, ikäänkuin hän olisi ollut siellä kotonaan.
Kun Carton tuli sisään, istuutui ja (hyvin keskinkertaisella ranskalla) pyysi pientä mitallista viiniä, heitti rouva Defarge väliäpitämättömän silmäyksen häneen mutta sitten terävämmän ja yhä terävämmän; sitten hän itse meni Cartonin luokse ja kysyi mitä tämä oli tilannut.
Carton toisti mitä hän jo oli sanonut.
"Englantilainenko?" tiedusti rouva Defarge kohottaen kysyväisesti tummia kulmakarvojaan.
Katsottuaan häneen ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea ymmärtää ainoatakaan ranskalaista sanaa, vastasi Carton yhtä vieraanvoittoisesti kuin äskenkin:
"Olen, rouva. Olen englantilainen."
Rouva Defarge meni takasin tiskin luo hakemaan viiniä.