"Niin on", myönsi Defarge.
"Sinä yönä, jolloin kirjoitus oli luettu ja lamppu palanut sammuksiin ja päivä häämöitti noiden ikkunaluukkujen yläpuolelta ja tuon rautaristikon läpi, sanoin hänelle että minulla oli ilmotettavana hänelle salaisuus. Kysykää häneltä, onko niin."
"Niin on", myönsi taaskin Defarge.
"Ilmotin hänelle sen salaisuuden. Löin molemmin käsin rintaani, niinkuin nytkin, ja sanoin hänelle: 'Defarge, minut kasvatettiin kalastajien keskuudessa rannikolla ja se talonpoikaissuku, jota Evrémonden veljekset sortivat, kuten tuo kirje Bastiljista kuvaa, oli minun sukuni. Kuoliaaksi haavoitetun pojan sisar oli minun sisareni, mies oli sisareni mies, syntymätön lapsi oli heidän lapsensa, veli oli minun veljeni, isä minun isäni, kuolleet minun kuolleitani ja tämä edesvastuun vaatimus kaikesta tästä on mennyt perintönä minulle!' Kysykää häneltä, onko niin."
"Niin on", myönsi Defarge vielä kerran.
"Käske sitten myrskyn ja tulen asettua", vastasi rouva, "mutta älä minun."
Molemmille kuulijoille tuotti rouva Defargen verenhimoinen suuttumus julmaa iloa ja molemmat kiittivät häntä ihastuneina. Defarge — heikko vähemmistö — muistutti muutamalla sanalla markiisin sääliväistä vaimoa, mutta siitä oli vain seurauksena, että hänen oma vaimonsa toisti viimeisen vastauksensa: "käske myrskyn ja tulen asettua, mutta älä minun!"
Puotiin tuli vieraita ja ryhmä hajaantui. Englantilainen ostaja maksoi mitä hän oli nauttinut, luki vaivaloisesti takasin saamansa pikkurahat ja kysyi kuten muukalainen ainakin tietä Kansallispalatsille. Rouva Defarge seurasi häntä ovelle ja pani käsivartensa hänen käsivarrelleen osottaessaan tietä. Eipä paljon puuttunut, ettei englantilaisen ostajan mieleen johtunut ajatus että se, joka kohottaisi tämän käsivarren ja tähtäisi siihen terävän ja syvän iskun tekisi hyväntyön.
Mutta hän meni menojaan ja hävisi vankilan seinän varjoon. Määräaikana hän hiipi esille lähteäkseen uudelleen herra Lorryn asunnolle, jossa hän tapasi vanhuksen kävelemässä edestakasin tuskallisessa levottomuudessa. Hän sanoi olleensa Lucyn kanssa tähän asti ja eronneensa hänestä ainoastaan hetkiseksi, ettei jäisi pois sovitusta yhtymisestä. Lucyn isää ei ollut näkynyt sittenkuin hän oli lähtenyt pankista kello neljän tienoissa. Hänellä oli hiukan toivoa, että hänen välityksensä pelastaisi Charlesin, mutta se toivo oli hyvin heikko. Hän oli ollut poissa kuudetta tuntia; missä hän saattoi olla?
Herra Lorry odotti kymmeneen, mutta kun tohtori Manettea ei kuulunut ja hän ei tahtonut jättää Lucyä enää yksin, sovittiin että hän palaisi Lucyn luo ja tulisi pankkiin puoliyön aikaan. Sillä välin Carton istuisi yksin takan ääressä odottamassa tohtoria.