"Näin hänen kasvonsa", toisti rouva närkästyksellä ja ylenkatseella.
"Näin että hänen kasvonsa eivät olleet uskollisen tasavallan ystävän.
Varokoon hän kasvojaan!"
"Ja sinä näit myöskin hänen tyttärensä tuskan, vaimoni", sanoi
Defarge lepyttäen; "se tuottanee hirveätä tuskaa hänelle itselleen!"
"Näin hänen tyttärensä!" toisti rouva. "Näin hänet useita kertoja. Näin hänet tänään ja olen nähnyt hänet muina päivinä. Näin hänet tuomiosalissa ja olen nähnyt hänet kadulla vankilan edustalla. Antakaas kun minä nostan vain sormeni —!" Hän näytti nostavan sitä (kuulijan silmät olivat yhä kiinnitetyt sanomalehteen) ja äänekkäästi läimäyttävän sitä tiskille, kuin mestauskirves olisi langennut.
"Kansalainen, te olette suurenmoinen!" vaakui valamiehistön jäsen.
"Hän on enkeli", sanoi Kosto syleillen häntä.
"Mitä sinuun tulee", jatkoi rouva leppymättömällä äänellä kääntyen mieheensä, "vapauttaisit vielä tuon miehen, jos se sinusta riippuisi, jota se onneksi ei tee."
"Enkä", vakuutti Defarge, "en vaikka voisin sen tehdä vain kohottamalla tätä lasia! Mutta minä antaisin asian loppua siihen. Sanon, seis siihen!"
"Kuulkaa tuota, Jaakko", sanoi rouva Defarge suuttuneena, "ja kuulkaa tekin, pikku Kostoni! Ei vain tyranniudesta ja sorrosta, vaan muistakin rikoksista on minulla kauvan aikaa ollut tämä suku listassani tuomittuna häviöön ja perikatoon. Kysykää mieheltäni, onko niin."
"Niin on", sanoi Defarge kenenkään kysymättä.
"Suurten päivien alkaessa, kun Bastilji kaatui, löysi mieheni sen paperin ja toi sen mukanaan kotiin, ja keskellä yötä, kun täällä on tyhjää ja ovet suljettuina, luimme sen, tällä paikalla, tämän lampun valossa. Kysykää häneltä onko asia niin."