"Muistakaa näitä sanoja huomenna, jos muutatte suunnitelman tai — syystä tai toisesta — viivyttelette, niin ehkei voida yhtäkään henkeä pelastaa ja silloin täytyy välttämättä uhrata monta henkeä."
"Olen muistava niitä. Toivon uskollisesti toimittavani osani."
"Ja minä toivon toimittavani omani. Hyvästi nyt."
Vaikka hän sanoi tämän vakavasti hymyillen ja vieläpä vei vanhuksen kädenkin huulilleen, ei hän kuitenkaan jättänyt häntä oitis. Hän auttoi häntä herättämään tuon huojuvan olennon hiipuvan hiiloksen edestä, panemaan hänen päälleen hatun ja viitan ja houkuttelemaan häntä mukaansa koettamaan ottaa selkoa rahista ja työstä, jota hän edelleenkin pyysi surkealla äänellä. Carton kulki tohtori Manetten toisella sivulla ja seurasi häntä pihaan siihen taloon, jossa surullinen sydän — niin onnellinen siihen aikaan jolloin hän avasi oman surullisen sydämensä sille — valvoi tämän hirmuisen yön. Hän meni pihalle, jäi sinne hetkiseksi yksikseen ja katseli ylös valaistuun ikkunaan hänen huoneessaan. Ennenkuin hän lähti, kuiskasi hän siunauksen ja hyvästit.
KOLMASTOISTA LUKU.
Viisikymmentäkaksi.
Conciergerian pimeässä vankilassa odottivat päivän kuluessa tuomitut kohtaloaan. Heitä oli yhtä monta kuin vuodessa viikkoja. Viisikymmentäkaksi tulisi tänä iltapäivänä kaupungin elämänvirtaa myöten vierimään äärettömään, ijäiseen mereen. Ennenkuin he jättivät koppinsa, olivat ne määrätyt uusille tulokkaille; ennenkuin heidän verensä juoksi eilen vuodatettuun vereen, oli jo määrätty, mikä veri sekotettaisiin heidän vereensä huomenna.
Kaksi tiuvia ja kaksitoista oli laskettu. Seitsemänkymmenvuotisesta veronkannonurakoitsijasta, joka ei voinut ostaa henkeään kaikilla rikkauksillaan, kaksikymmenvuotiseen ompelijattareen, jonka köyhyys ja huomaamattomuus eivät voineet häntä pelastaa.
Charles Darnay, joka istui yksinään kopissaan, ei ollut antautunut turhiin toiveisiin tultuaan oikeudesta. Joka rivillä siinä kertomuksessa, jonka hän oli kuullut luettavan, oli hän kuullut tuomionsa. Hän oli täydellisesti käsittänyt, ettei mikään persoonallinen vaikutusvalta saattanut häntä pelastaa, että hänet todenperään oli miljoonat tuominneet ja etteivät yksilöt saattaneet olla hänelle miksikään hyödyksi. Armaan vaimonsa kasvot edessään ei ollut hänen helppo pakottaa itseään kantamaan kuormaansa. Hän oli kovin kiintynyt elämään ja hänen oli kovin, kovin vaikea siitä erota; kun hän monen ponnistuksen jälkeen irtauntui vähän yhdessä kohden, sulkeutui hän taas lähemmäksi elämää toisessa kohden. Hänen ajatuksensa kulkivat kiireesti ja hänen sydämensä työskenteli levottomasti ja kuumeentapaisesti, taistellen alistumista vastaan. Jos hän hetkeksi nöyrtyi alistuen kohtaloonsa, näytti jälkeenelävä vaimo ja lapsi sitä vastustavan.
Mutta nämät olivat vain ohimeneviä mietteitä. Ennenpitkää ajatus, ettei ollut mitään häpeällistä siinä kohtalossa, joka häntä odotti ja että monen täytyi syyttömästi kulkea samaa tietä ja sitä rohkeana astua tuli hänelle mieleen ja avusti häntä. Sitten tuli hänen mieleensä ajatus, että mielenrauha, jota hänen rakkaat lähimpänsä tulevaisuudessa saattaisivat nauttia, paljon tulisi riippumaan hänen levollisesta mielenlujuudestaan. Siten hän vähitellen rauhottui ja tuli paremmalle mielelle ja saattoi kohottaa ajatuksensa korkeammalle ja saada lohdutusta ylhäältä.