Ennen pimeän tuloa hänen tuomiopäivänään oli hän jo päässyt pitkän kappaleen eteenpäin viimeisellä matkallaan. Koska hän oli saanut luvan ostaa kirjoitustarpeita ja kynttilän, istuutui hän kirjoittamaan kunnes vankilan lamput sammutettaisiin.
Hän kirjoitti pitkän kirjeen Lucylle, jossa hän sanoi, ettei hän ollut tiennyt mitään hänen isänsä vankeudesta, ennenkuin hän kuuli sen Lucylta itseltään, ja että hän oli yhtä tietämätön kuin hänkin isänsä ja setänsä syyllisyydestä tähän onnettomuuteen, siihen hetkeen asti jolloin kirjoitus luettiin. Hän oli jo selittänyt hänelle, että jättämänsä nimen salaaminen oli ainoa — nyt aivan ymmärrettävä — ehto, jonka hänen isänsä oli pannut heidän kihlauksellensa ja jonka hän uudestaan häneltä vaati heidän hääpäivänsä aamuna. Hän pyysi hänen isänsä tähden ettei hän milloinkaan koettaisi saada selville, oliko hänen isänsä unohtanut sen paperin olemassaoloa tai toiko (satunnaisesti tai pysyväisemmin) kertomus Towernista sen hänelle mieleen sinä pyhänä heidän rakkaan plataaninsa alla puutarhassa. Jos hänellä oli selvä muisti siitä, oli asia ymmärrettävä niin, että hän luuli sen hävinneen Bastiljin mukana, koska hän ei ollut kuullut sitä mainittavan vangeilta jääneitten muistien joukossa, joita kansa oli löytänyt ja joista oli tehty selkoa koko maailmalle. Hän vannotti vaimoaan — vaikka lisäsi hän, hän tiesi sen olevan tarpeetonta — lohduttamaan isäänsä kaikella mahdollisella hellyydellä, ettei hän ollut tehnyt mitään, josta hänellä olisi syytä itseään soimata, vaan että hän aina oli unohtanut itsensä kaikkien heidän tähtensä! Lähinnä sitä, että hän painaisi mieleensä miehensä viimeisen kiitollisen ja rakastavan tervehdyksen ja siunauksen ja että hän voittaisi surunsa antautuakseen heidän rakkaalle lapselleen, rukoili hän häntä, niin totta kuin he kerran tapaisivat toisensa taivaassa, lohduttamaan isäänsä.
Vaimonsa isälle itselleen hän kirjoitti samaan henkeen, mutta hän lisäsi että hän nimenomaan uskoi vaimonsa ja lapsensa hänen huostaansa. Ja hän sanoi tämän hyvin pontevasti, toivoen siten havauttaa häntä alakuloisuudesta tai hänen vaarallisesta taipumuksestaan vaipua menneisiin, jotka mahdollisesti saisivat hänessä vallan.
Herra Lorryn huostaan jätti hän heidät kaikki ja selvitti hänelle taloudelliset asiansa. Kun tämä oli tehty ja hän oli lisännyt monta kiitollista ystävyyden ja lämpimän rakkauden vakuutusta, oli kaikki valmista. Hän ei ajatellut koskaan Cartonia. Hänen sydämensä täytti niin hänen omansa ettei hän kertaakaan ajatellut häntä.
Hän ehti lopettaa nämät kirjeet ennen valojen sammuttamista. Paneutuessaan olkivuoteelleen, luuli hän tehneensä tilit tämän maailman kanssa.
Mutta se viittoi häntä takasin unessa ja näyttäytyi hänelle häikäisevissä kuvissa. Vapaana ja onnellisena, sydän selittämättömän kepeänä, oleskeli hän jälleen Lucyn kanssa vanhassa talossa Sohossa (vaikka se ei ollenkaan ollut todellisen talon kaltainen) ja Lucy sanoi hänelle, että kaikki oli vain unta ja ettei hän ole koskaan ollutkaan poissa. Hetkisen unhotusta ja sitten oli hän kärsinyt ja tullut takasin Lucyn luo kuolleena ja rauhan saaneena ja kuitenkaan ei hänessä ollut tapahtunut mitään muutosta. Taas hetken unhotusta ja hän heräsi kolkkona aamuna tietämättä missä oli, tai mitä oli tapahtunut, kunnes hänen sielunsa läpi välähti: "tänään on kuolinpäiväni!"
Siten hän oli viettänyt ajan siihen päivään asti, jolloin ne viisikymmentäkaksi päätä oli katkottavat. Ja nyt kun hän oli tyyni ja toivoi saattavansa kohdata kuolemaa tyynellä uljuudella, alkoivat hänen valppaat ajatuksensa liikkua uudella tavalla, jota oli vaikea hillitä.
Hän ei ollut koskaan nähnyt konetta, joka oli lopettava hänen elämänsä. Kuinkahan korkealla se oli maasta, kuinkahan monta astuinta siinä oli, missä hän tulisi seisomaan, kuinka häntä käsitellään, ovatkohan kädet, jotka häntä koskettavat, veren tahraamat, millehän suunnalle hänen päänsä käännetään, olisiko hän ensimmäinen tai ehkä viimeinen; tämänkaltaiset kysymykset tunkeusivat lukemattomia kertoja hänen mieleensä hänen tahdostaan riippumatta. Niihin ei myöskään liittynyt minkäänlaista pelkoa; häntä ei ollenkaan pelottanut. Ne ennemmin perustuivat kummalliseen, itsepintaiseen haluun tietää, miten hän menettelisi kun aika oli käsissä, halu, joka oli äärettömässä epäsuhteessa niihin muutamiin, lyhyviin hetkiin, joiden ympärillä se liikkui; ihmettely, joka pikemmin syntyi hänessä itsessä olevan toisen henkilön sielussa, kuin hänen omassaan.
Tunnit kuluivat hänen kulkiessaan edestakasin ja kellot löivät lyöntejä, joita hän ei milloinkaan enää kuulisi. Yhdeksän hävinnyt ainaiseksi, kymmenen ainaiseksi, yksitoista hävinnyt ainaiseksi, kaksitoista läheni kadotustaan. Kovan ottelun jälkeen tämän kiihoittuneen ajatustoiminnan kanssa, joka lopulta saattoi hänet aivan hämilleen, oli hän saanut sen asettumaan. Hän kulki edestakasin ja toisti omaistensa nimiä hiljaa itsekseen. Pahin taistelu oli ohi. Hän saattoi kulkea edestakasin häiritsevien kuvittelujen häntä vaivaamatta ja rukoilla itsensä ja heidän puolestaan.
Kaksitoista hävinnyt ainiaaksi.