Hänelle oli ilmotettu että viimeinen tunti oli kolme ja hän tiesi että häntä tultaisiin hakemaan vähän aikasemmin, sillä pyövelirattaat vierivät raskaasti ja hitaasti katuja myöten. Hän päätti senvuoksi ajatella kello kahta viime hetkeksi ja sillävälin vahvistaa itseään voidakseen sitten vahvistaa muita.
Hän kulki säännöllisesti edestakasin kädet ristissä rinnan yli, aivan toisena ihmisenä kuin vanki, joka käveli edestakasin La Forcessa ja kuuli hämmästymättä kellon viimeisen kerran lyövän yksi. Tunti oli ollut yhtä pitkä kuin muutkin tunnit. Sydämestään kiittäen taivasta takasin voitetusta mielenmaltista, ajatteli hän:
"Nyt ei ole enää kuin tunti", ja alkoi taaskin kävellä.
Askeleita kivikäytävässä oven edustalla. Hän pysähtyi.
Avain pistettiin lukkoon ja väännettiin. Ennenkuin ovi avattiin tai juuri sitä avattaessa, sanoi eräs mies matalalla äänellä englannin kielellä:
"Hän ei ole koskaan nähnyt minua täällä, olen välttänyt häntä. Menkää sisään yksinänne; odotan läheisyydessä. Älkää viivytelkö."
Ovi aukaistiin ja suljettiin äkkiä ja kasvot hymyn valaisemina ja varoittava sormi huulilla seisoi Sydney Carton hänen edessään ja katseli häntä tyynesti.
Hänen katseensa oli niin loistava ja ihmeellinen, että vanki ensi hetkellä luuli häntä mielikuvituksensa tuotteeksi. Mutta hän puhui ja se oli hänen äänensä; hän tarttui vangin käteen ja se oli hänen kädenpuristuksensa.
"Kaikista ihmisistä maan päällä olin kai viimeinen, jonka luulitte saavanne nähdä?" sanoi hän.
"En voinut uskoa, että näin teidät edessäni. Voin sitä tuskin nytkään uskoa. Ette mahtane olla —" tämä epäilys tuli äkkiä hänelle mieleen — "vankina?"