"En. Minulla on satunnainen vaikutusvalta yhteen täkäläiseen vanginvartijaan ja sitä on minun kiittäminen että nyt seison edessänne. Tulen hänen luotaan — vaimonne, rakas Darnay."
Vanki puristi hänen kättään.
"Minulla on pyyntö häneltä teille."
"Mikä niin?"
"Vakava, harras ja hellä rukous, jonka hän lausuu teille äänensä liikuttavimmalla kaiulla, joka teille on niin rakas ja jonka niin hyvin muistatte."
Vanki käänsi kasvojansa hiukan sivulle.
"Teillä ei ole aikaa kysyä, miksi minä sen tuon tai mitä se merkitsee, minä en ehdi sanoa sitä teille. Teidän täytyy noudattaa sitä — vetäkää nuo saappaat jaloistanne ja pankaa jalkaanne minun."
Vangin takana kopin seinämällä oli tuoli. Carton, joka riensi esiin, oli jo salaman nopeudella saanut hänet istuutumaan sille ja seisoi hänen ylitsensä kumartuneena avojaloin.
"Pankaa jalkaanne minun saappaani. Pinnistäkää käsienne voimaa, tahtonne tarmoa. Pian!"
"Carton, pakeneminen ei ole mahdollista, se ei voi tapahtua. Te vain kuolette kanssani. Se on mielettömyyttä."