"Ihminen!" vastasi Carton ja polki jalkaa. "Enkö jo ole vannonut vakavaa valaa saattaa tämä asia loppuun, koska nyt tuhlaatte kalliita hetkiä? Viekää hänet itse sille pihalle, jonka tiedätte, pankaa itse hänet vaunuihin, näyttäkää hänet itse herra Lorrylle, pyytäkää ettei hän antaisi hänelle muuta lääkettä kuin raitista ilmaa ja että hän muistaisi eilisiltaiset sanani ja lupauksensa minulle — ja lähtekää matkaan nyt!"
Vakooja meni ja Carton istuutui pöydän ääreen nojaten päätänsä käteensä. Vakooja palasi heti kahden miehen seurassa.
"Mitä nyt?" sanoi toinen heistä ja katsahti laattialla makaavaan olentoon. "Paniko hän noin pahaksi sen, että hänen ystävänsä voitti Pyhän Guillotiinin arpajaisissa?"
"Hyvä isänmaanystävä", sanoi toinen, "olisi tuskin pahastunut enemmän jos ylimys olisi vetänyt tyhjän arpalipun."
He nostivat pyörtyneen, laskivat hänet paareille, jotka he olivat asettaneet oven ulkopuolelle ja valmistausivat kantamaan sitä pois.
"Aika on lyhyt, Evrémonde", sanoi vakooja varoittavalla äänellä.
"Tiedän sen", sanoi Carton. "Pitäkää huolta ystävästäni, sitä pyydän teiltä, ja menkää nyt."
"Tulkaa siis, pojat", sanoi Barsad. "Nostakaa hänet ja seuratkaa."
Ovi suljettiin ja Carton oli yksin. Pinnistäen kuuloansa äärimmäisyyteen asti, kuunteli hän jokaista ääntä, joka saattaisi merkitä epäilystä tai levottomuutta. Ei kuulunut mitään. Avaimia väännettiin, ovia kolisi, askelia kaikui etäisissä käytävissä, mutta ei mitään huutoa kuulunut, ei mitään outoa kiirettä huomattu. Hetkisen kuluttua hän hengitti helpommin, istuutui pöydän ääreen ja kuunteli taaskin, kunnes kello löi kaksi.
Silloin hän alkoi kuulla ääniä, joita hän ei peljännyt, sillä hän aavisti niiden merkityksen. Useita ovia avattiin perätysten ja viimein hänen ovensa. Vanginvartija, luettelo kädessä kurkisti sisään ja sanoi vain: