"Seuratkaa minua Evrémonde", ja hän seurasi häntä suureen pimeään huoneeseen, joka oli etäämpänä. Oli pimeä talvipäivä ja sekä ulkona että sisällä olevan pimeän tähden saattoi hän vain epäselvästi erottaa toisia, joita oli sinne kuletettu käsien sitomista varten. Muutamat seisoivat, toiset istuivat. Muutamat vaikeroivat ja olivat alituisessa liikkeessä, mutta ne olivat harvat. Useimmat olivat vaiti ja hiljaa ja katsoivat alas suoraan eteensä.
Hänen seisoessaan seinän vieressä pimeässä nurkassa, kun muutamia viiteenkymmeneenkahteen kuuluvia yhä tuotiin sisään hänen jälkeensä, pysähtyi eräs mies ohimennessään syleilemään häntä, ikäänkuin hän olisi ollut tuttu. Hän värisi pelosta että hänet saataisiin ilmi, mutta mies meni eteenpäin. Hetkisen perästä nousi penkiltä, jolla hän oli nähnyt hänen istuvan, nuori nainen, joka ruumiiltaan oli hento ja tyttömäinen, kasvot laihat ja värittömät ja silmät suuret, avoimet ja kärsivälliset. Hän tuli puhuttelemaan häntä.
"Kansalainen Evrémonde", sanoi hän ja kosketti häneen kylmällä kädellään. "Olen köyhä pieni ompelijatar, joka olin kanssanne La Forcessa."
Hän mutisi vastaukseksi:
"Niinpä olette. Olen unohtanut mistä teitä syytettiin?"
"Salaliitosta. Vaikka Jumala tietää, että olen syytön sellaisiin. Onko se todennäköistä? Kenelle nyt saattaisi pistää päähän ruveta salaliittoon minunkaltaiseni pienen heikon olento pahaisen kanssa?"
Avuton hymy, jolla hän tämän sanoi, liikutti Cartonia niin että hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
"En pelkää kuolemaa, kansalainen Evrémonde, mutta en ole mitään tehnyt. Minulla ei ole mitään kuolemaa vastaan, jos tasavallalle, joka tulee tekemään niin paljon hyvää meille köyhille, on siitä mitään hyötyä, mutta en tiedä, miten se voi olla mahdollista, kansalainen Evrémonde." Pieni heikko raukka!
Viimeiseksi täällä maan päällä, lämmitti ja pehmitti hänen sydämensä tämä säälittävä tyttö.
"Kuulin, että teidät vapautettiin, kansalainen Evrémonde. Toivoin, että niin oli."