Herra Cruncher oli niin pyörällä päästään ettei hän voinut muistaa mitään muuta paikkaa kuin Temple Barin. Valitettavasti, Temple Bar oli satojen peninkulmien päässä, ja rouva Defarge oli nyt jo ehtinyt hyvin lähelle.
"Tuomiokirkon portilla", sanoi neiti Pross. "Olisiko hyvin suuri mutka ottaa minut tuomiokirkon suuren portin luota, molempien tornien välistä?"
"Ei, neiti", vastasi herra Cruncher.
"Olkaa sitten niin erinomaisen kiltti ja menkää heti postiin ja tehkää se muutos."
"Nähkääs, epäilen", sanoi herra Cruncher viipyen ja pudistaen päätään, "jättää teitä. Emme tiedä, mitä saattaa tapahtua!"
"Ei, sen Jumala tietää", vastasi neiti Pross, "mutta älkää olko levoton minun puolestani. Noutakaa minut tuomiokirkon luota kello kolme tai niillä tienoin, niin olen varma että se on parempi kuin jos lähtisimme täältä. Siitä olen vakuutettu. No, niin, Jumala olkoon kanssamme, Cruncher! — Älkää ajatelko minua, vaan niitä ihmisiä, jotka ehkä ovat riippuvaisia meistä!"
Tämä puhe ja neiti Prossin molemmat kädet, jotka rukoilevalla tuskalla tarttuivat hänen käsiinsä, ratkaisivat herra Cruncherin päätöksen. Parilla rohkaisevalla nyökäyksellä meni hän heti toimittamaan muutokset ja jätti neiti Prossin tulemaan jälestäpäin ehdotuksensa mukaan.
Oli suuri helpotus neiti Prossille, että hän oli keksinyt varokeinon, jota jo oltiin käytäntöön panemassa. Välttämättömyys pukeutua niin, ettei hänen ulkomuotonsa herättäisi mitään erityistä huomiota kaduilla, huojensi häntä myöskin. Hän katsoi kelloaan ja se oli kaksikymmentä yli kahden. Hänellä ei ollut aikaa viivytellä, vaan hänen täytyi heti valmistautua.
Ylenmääräisessä huumauksessaan pelkäsi neiti Pross yksinäisyyttä tyhjissä huoneissa ja kuvitteli, että häneen joku tirkisteli kaikista avonaisista ovista. Hän otti maljan kylmää vettä ja alkoi pestä silmiään, jotka olivat turvoksissa ja punaset. Tuon kuumeentapaisen pelkonsa ahdistamana ei hän saattanut pitää silmiään minuuttiakaan yhtä mittaa suljettuina, vaan keskeytti valelemistaan tuon tuostakin ja katseli ympärilleen tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei kukaan vakoillut häntä. Tuollaisen väliajan kestäessä säpsähti hän ja huudahti, sillä hän näki olennon seisovan huoneessa.
Malja putosi laattiaan ja särkyi ja vesi juoksi rouva Defargen jalkoihin. Omituisia ja kamalia teitä ja suuren verenvuodatuksen kautta olivat nämät jalat tulleet tuon veden yhteyteen.