Väsyneesti ääntäen — se ei ollut huokausta eikä ähkymistä, — kumartui hän jälleen työnsä puoleen, kunnes hiljaisuus uudellen päättyi.
"Oletteko suutari ammatiltanne?" sanoi herra Lorry, katsoen häneen vakavasti.
Hänen kuopallaan olevat silmänsä kääntyivät herra Defargen puoleen, ikäänkuin olisi hän tahtonut siirtää kysymyksen hänelle, mutta kun ei mitään apua lähtenyt sieltä päin, kääntyivät ne takaisin kysyjään harhailtuaan ensin laattialla.
"Suutariko ammatiltani? En, en ollut ammatiltani suutari, minä — minä — opin sen täällä. Opin itse. Pyysin lupaa."
Hän vaipui taas tylsyyteen moneksi hetkeksi, jatkaen lakkaamatta tahdinmukaisia käsiliikkeitään. Hänen silmänsä palasivat viimein hitaasti niihin kasvoihin, joita ne olivat välttäneet, hän hätkähti ja alkoi uudelleen, niinkuin nukkunut, joka herätessään palaa takaisin eilisiltaseen asiaan:
"Pyysin lupaa saada oppia sitä, ja se myönnettiin minulle monien vastuksien jälestä kauvan odotettuani, ja siitä pitäen olen tehnyt kenkiä."
Hänen ojentaessaan kättään, ottaakseen kengän, joka häneltä oli viety, sanoi herra Lorry, yhä katsellen häntä vakavasti kasvoihin:
"Herra Manette, ettekö ollenkaan minua muista?"
Kenkä putosi maahan ja hän istui siinä jäykästi katsellen kysyjään.
"Herra Manette"; herra Lorry pani kätensä Defargen käsivarrelle; "ettekö ollenkaan muista tätä miestä? Katsokaa häneen. Ja katsokaa minuun. Eikö mieleenne muistu muuan vanha pankkiherra, eikö vanhoja pankkiasioita, vanha palvelija ja vanhat ajat, herra Manette?"