Hurjalla räminällä ja jyryllä ja epäinhimillisellä säälimättömyydellä, jota tuskin meidän päivinämme voisi käsittää, ryntäsivät vaunut pitkin katuja ja pyöräyttivät kulmissa, naisten kirkuessa ja miesten tempoessa toisiaan tai lapsia sen tieltä.
Viimein pyörähtivät ne eräässä kulmassa suihkulähteen ohi, yksi pyöristä sai pahan kolauksen, kuului monen ihmisen äänekästä kirkunaa ja hevoset kohosivat pystyyn ja pillastuivat.
Vaunut luultavasti eivät olisi sittenkään pysähtyneet, ellei viimemainittua harmia olisi sattunut, ajoivathan vaunut usein eteenpäin jättäen haavoitetut jälkeensä, ja miksikä ei? Mutta nyt nousi peljästynyt lakeija kiireesti alas ja parikymmentä kättä oli tarttunut hevosia ohjaksiin.
"Mikä on vikana?" sanoi herra, katsellen tyynesti ulos.
Pitkä, yömyssyyn puettu mies oli nostanut mytyn hevosten kavioiden välistä, asettanut sen suihkulähteen jalustalle ja kumartui nyt sen yli liassa ja märässä, ulvoen kuin petoeläin.
"Suokaa anteeksi, herra markiisi!" sanoi repaleinen ja nöyrä mies, "se on lapsi."
"Miksi pitää hän niin inhottavaa elämää? Onko se hänen lapsensa?"
"Antakaa anteeksi herra markiisi — se on niin surullista — on, se on hänen lapsensa."
Suihkulähde oli hiukan syrjällä, sillä katu, jonka varrella se oli, päättyi kymmenen tai kahdentoista neliömeetterin suuruiseen avonaiseen paikkaan. Kun pitkä mies äkkiä kohosi maasta ja ryntäsi vaunujen luo, tarttui herra markiisi hetkeksi miekkansa kahvaan.
"Tapettu!" huusi mies hurjassa epätoivossa, ojentaen molemmat pitkät käsivartensa päänsä yli, häneen tuijottaen. "Kuollut!"