Kansa keräytyi ympärille ja katseli herra markiisia. Niissä monissa silmissä, jotka häntä tarkastelivat, näkyi vain uteliaisuutta ja kiihkoa, ei uhkaa eikä vihaa. Eivätkä he mitään sanoneet, ensimmäisen kirkunan jälkeen he vaikenivat ja olivat yhä ääneti. Nöyrän miehen ääni oli masentunut ja sävyisä syvässä alamaisuudessaan. Herra markiisi antoi silmänsä luisua heidän ylitsensä, kuin olisivat he vain olleet koloistaan ulos kömpineitä rottia.
Hän otti esiin kukkaronsa.
"Se on minusta perin kummallista", sanoi hän, "ettette milloinkaan opi hoitamaan itseänne ja lapsianne. Joku teistä on aina tiellä. Mistäpä minä tiedän, vaikkapa olisitte vielä vahingoittaneet hevosianikin. Siinä, antakaa hänelle tämä." Hän heitti kultakolikon palvelijalleen ja kaikkein päät kurkottivat eteenpäin, että näkisivät sen putoavan. Pitkä mies ulvoi jälleen melkeinpä epäinhimillisellä äänellä: "Kuollut!"
Toisen miehen äkkinäinen tulo, jolle muut antoivat tietä, hillitsi häntä. Nähtyään hänet, viheliäinen raukka heittäytyi hänen kaulaansa, nyyhkytti ja itki, viitaten suihkulähteelle, jossa naiset kumartuivat liikkumattoman mytyn yli ja hiljaa puuhailivat sen ympärillä. Mutta he olivat yhtä hiljaa kuin miehet.
"Tiedän, tiedän kaikki", sanoi vastatullut. "Ole luja Gaspard! Parempi oli pikku vauvalle kuolla näin, kuin elää. Hän kuoli silmänräpäyksessä, ilman tuskia. Olisiko hän elänyt hetkeäkään niin onnellisena?"
"Te olette filosoofi, te", sanoi markiisi hymyillen. "Mikä nimenne?"
"Defarge."
"Ammattinne?"
"Viinikauppias, herra markiisi."
"Tuossa, ota tämä, filosoofi ja viinikauppias", sanoi markiisi viskaten hänelle toisen kultakolikon, "ja käyttäkää se mielenne mukaan. Ovatko hevoset valmiit?"