"Te saatte, hyvä herra, hyvästi unta", lausui Juho, kun kaikki jälleen oli rauhoitettu (sillaikaa oli vanha herra avopäin seisahtunut keskelle lattiaa), "niin että melkein tekee mieleni kysyä missä muut kuusi unikekoa ovat; mutta se olisi kokkapuhe ja arvattavasti sen turmelisin. Kumminkin olin juuri sanomaisillani kokkapuheen", jupisi ajuri nauraen, "aivan sanomaisillani!"
Vieras, jolla oli pitkät, valkeat hiukset, kauniit, vanhan miehen kasvoiksi tavattoman uljaat ja täyteläiset kasvot, tummanruskeat, kirkkaat, terävät silmät, katsoi hymyillen ympärilleen ja tervehti ajurin vaimoa vakaasti kumartaen.
Hänen pukunsa oli sangen outo — ikivanhaa kuosia. Se oli aivan ruskea. Kädessä hänellä oli suuri, ruskea matkasauva, mutta kun hän löi sillä lattiaan, niin se hajosi ja muuttui tuoliksi. Levollisesti hän nyt laskeutui istumaan.
"Kas!" virkkoi ajuri kääntyen vaimoonsa. "Noin tapasin hänet istumassa tienvieressä, jäykkänä kuin virstapatsas ja miltei yhtä kuurona."
"Istumassa ulkona, Juho!"
"Ulkona", vastasi ajuri, "juuri hämärissä. 'Kyytiraha maksettu', sanoi hän ja antoi minulle kahdeksantoista penniä. Sitten hän nousi rattaille ja tuossa hän nyt on."
"Hän aikoo, luulen ma, lähteä, Juho."
Ei suinkaan; hän aikoi vain puhua.
"Jos suvaitsette, niin viivyn tässä siksi kunnes minua tullaan hakemaan", lausui vieras hiljaisesti. "Älkää minusta ollenkaan huoliko."
Näin sanoessaan hän otti toisesta suuresta taskustansa silmälasit ja toisesta kirjan ja rupesi rauhallisesti lukemaan. Harmi-koirasta hän ei huolinut sen enempää kuin lampaasta.