"Jospahan niin tulisi tahi voisi tulla", huudahti ajuri.
"Kiitoksia!" virkkoi pikku mies. "Sinäpä puhut oikein sydämellisesti. — Voi, kun ei hän koskaan voi itse nähdä noita nukkeja, jotka päiväkaudet katsoa tirkistelevät häneen. Mitä maksaa, Juho?"
"Minä pistän sinua maksaan, jos niin kysyt" — virkkoi Juho. "Pirkko!
Eikö nyt syntynyt melkein kuin leikkipuhe?"
"No! se menee vanhan tapasi mukaan", sanoi pikku mies. "Se menee vanhan, ystävällisen tapasi mukaan. — Annapas minun katsoa. Tässä on luullakseni kaikki?"
"Sitä en usko. Katso vieläkin kerta."
"Onko mitään patruunallemme, hä?" kysyi Kaleb hetken mietiskeltyänsä. "Aivan varmaan. Sentähden tulinkin tänne, mutta Noakin arkit ja muut seikat sekoittivat pääni. Hän on käynyt täällä, onko?"
"Ei", vastasi ajuri, "naimishommansa vie häneltä liiaksi aikaa."
"Kyllä hän sentään tulee", virkkoi Kaleb, "sillä hän käski minun kulkea kotiin vasemmanpuolista polkua, jossa sanoi yhtyvänsä minuun. Parasta kuitenkin lienee, että minä lähden. — Ettekö tahdo olla niin hyvä, emäntä, ja antaa minun nipistää Harmia hännästä. Annatteko?"
"Mitä, Kaleb! sepä kysymys!"
"No! älkää huoliko, emäntäkulta!" lausui pieni mies, "kenties se ei ole sulle mieleen. Mutta minulta on aivan äskettäin tilattu joukko haukkuvia koiria ja tahtoisin jäljitellä luontoa niin tarkoin kuin kuudesta pennistä kannattaa. Siinäpä se. Älkää pahastuko, hyvä emäntä." Odottamatta tapahtui, että Harmi esitettyä kehotusta saamattakin rupesi haukkumaan kiivaasti. Mutta koska tämä ennusti uutta vierasta, jätti Kaleb luonnon tutkimisensa sopivampaan aikaan, nosti pyöreän vakan olallensa ja sanoi äkkiä jäähyväiset. Tämän vaivan hän olisi kumminkin saattanut säästää, sillä hän kohtasi kynnyksellä vastaantulijan.