"Kah! oletko täällä! odota vähän, niin vien sinut kanssani kotiin. Nöyrin palvelijanne, Juho Peerybingle. Vielä enemmän ihanan vaimonne nöyrin palvelija. Päivä päivältä ihanampi! Jos mahdollista parempi! ja nuorempi", lausui puhuja matalalla äänellä.
"Kummastelisin teidän koreita puheitanne, herra Tackleton", virkkoi
Pirkko näyttäen hiukan närkästyneeltä, "mutta teidän nykyinen tilanne."
"Te tiedätte sen siis?"
"Jopa viimeinkin olen saanut sen päähäni", lausui Pirkko.
"Arvattavasti kovien vaikeuksien perästä."
"Aivan niin."
Tackleton, lelukauppias, tavallisesti tunnettu nimellä Gruff & Tackleton — sillä se nimi oli puodin ovelle kirjoitettu, vaikka Gruff oli jo ammoin eronnut liikkeestä, jättäen siihen ainoastaan nimensä mukaisen nurjamielisyyden [Gruff merkitsee englannin kielessä: nurjamielinen] — Tackleton, lelukauppias, oli mies, jonka synnynnäistä taipumusta hänen sukulaisensa ja holhoojansa eivät lainkaan olleet käsittäneet. Jos he olisivat tehneet hänestä asianajajan tahi poliisipalvelijan tahi pantinottajan, niin hän olisi nuorena tyydyttänyt ilkeän luontonsa ja kyllin juoniteltuaan voinut käydä toiseksi ja lopulta muuttua lempeäksi vaihtelevaisuuden ja uutuuden vuoksi. Mutta lakkaamatta puuhaten rauhallisessa lelujen valmistuksessa oli hänestä tullut kotoinen vuoren peikko, joka kaiken ikänsä oli elättänyt itseään lapsilla ja oli heidän leppymätön vihollisensa. Hän halveksi kaikkia leluja eikä olisi mistään hinnasta ostanut lelua — mutta ilkeydessään hän ratoksensa muovaili hirveän näköisiksi ruskeasta paperista tehtyjä talonpoikia, jotka veivät sikoja markkinoille; kuuluttajia, jotka kuuluttivat etsittäväksi lakimiesten kadonneita omiatuntoja; eläviä vanhoja rouvia, jotka kutoivat sukkaa tahi leikkelivät pannukakkuja, ja muita semmoisia näytteitä käsityövarastostaan. Suurimman riemun tuottivat hänen sielullensa pelottavat naamarit; hirmuiset, karvaiset, punasilmäiset, rasioista hypähtelevät ukot; vampyyrinnäköiset paperileijat; pahanilkiset noitaukot, jotka eivät voineet rauhassa maata, vaan alinomaan ryöpsähtivät ylös, säikyttäen lapsia mielettömiksi. Tämä oli hänen ainoa huvituksensa, ainoa aukko, jonka kautta hänen mielialansa saattoivat tuuleutua. Hän oli nerokas keksimään semmoisia. Kaikki mikä oli hirtehistä, ihastutti häntä. Rahaakin — lelua, jota hän muuten piti hyvässä arvossa — hän oli kuluttanut tehdäksensä joukon noita-akkoja taikalyhtyä varten, jossa nähtiin pimeyden ruhtinas, kuvattuna joksikin yliluonnolliseksi, ihmiskasvoilla varustetuksi kuoriaiskalaksi. Koko sievän rahasumman hän oli menettänyt valmistaessansa rumia jättiläisiä, ja vaikkei hän itse ollut maalari, niin hän kuitenkin osasi taideniekoille ohjeeksi piirustella ja suunnitella niin kamalia hirmuolentojen luonnoksia, että ne saattoivat viedä monelta nuorelta, kuusi- tahi yksitoistavuotiaalta herralta mielenrauhan koko joulu- tai kesäluvaksi.
Samanlainen kuin leluseppänä hän oli (niinkuin ihmiset tavallisesti ovat) muissakin toimissaan. Sentähden arvaatte helposti, että hänen väljä, viheriä viittansa, joka napitettiin leuan alle ja ulottui aina polviin saakka, ympäröi tavattoman miellyttävää miestä, ja että hän oli niin hauska ja iloinen seuramies kuin koskaan on kävellyt suippokärkisissä saappaissa, joissa on mahonginvärinen kaulus.
Kuitenkin aikoi Tackleton, lelukauppias, mennä naimisiin. Tästä kaikesta huolimatta hän aikoi tehdä sen. Ja vieläpä nuoren naisen kanssa, kauniin nuoren naisen.
Ei hän suinkaan suuresti näyttänyt sulhasmieheltä seisoessaan ajurin tuvassa, kuivettuneet kasvot irvellä, ruumis luonnottomassa asennossa, lakki painettuna nenännipukkaakin suojaamaan ja kädet työnnettyinä taskujen pohjaan, ja koko ilvehtivä, pahasävyinen olentonsa tirkistäen hänen pienen silmänsä pikkuisesta nurkasta juurikuin joukko korppeja. Mutta sulhoksi hän vaan aikoi!