Vuode oli pian tehty, ja juotuansa ainoastaan yhden kupillisen teetä kävi vieras levolle.
Silloin tuli Pirkko, aivan terveenä taas, tai niinkuin sanoi: jälleen aivan entisellään, siirsi miehellensä nojatuolin takan ääreen, pisti piippuun ja antoi sen hänen käteensä; itse hän otti tavallisen pikku tuolinsa ja istuutui ajurin viereen. Hän halusi aina istua tällä pikku tuolilla; luullakseni lienee hänellä ollut joku aavistus siitä, että siinä oli jotakin lapsellisen ihanaa ja hupaista.
Kieltämättä hän olikin paras piipuntäyttäjä kaikissa neljässä maailman osassa. Ihanaa oli nähdä kuinka hän pisti pienen pyöreän etusormensa piipunpesään ja sitten puhalsi piippuun, vartta puhdistaakseen, ja kuinka hän tehtyään sen kymmenkunta kertaa luuli siinä olevan vielä jotakin ja piti sitä silmäinsä edessä kuin kiikaria ja, ummistaaksensa toisen silmänsä täydelleen, väänteli pieniä kasvojansa mitä hullunkurisimmin. Mitä tupakanpanemiseen tulee, niin siihen hän olikin erittäin sukkela; ja piipun sytyttäminen, niinkuin hän sen teki paperipalasella, kun piippu oli ajurin suussa — niin likellä hänen nenäänsä, mutta kuitenkin yhtään polttamatta — olikin taito, todellinen taito, hyvät herrat.
Sirkka ja kattilakin, jotka taas alottivat laulunsa, sen tunnustivat! Kirkas uudestaan leimahtava tuli sen tunnusti! Pikku niittomies kellon päällä tunnusti sen taukoamattomalla työllään! Ajuri sen kuitenkin kaikista kernaimmin tunnusti kirkastuvin otsin ja poskipäin!
Ja kun hän rauhallisena ja miettivänä polttaa tupruutteli vanhaa piippuansa, kun hollantilainen kello raksutti, punainen valkea räiskyi ja sirkka sirkutti — ilmestyi tämä kodin ja takan haltia (sillä semmoinen sirkka oli) keijukaisen haamussa loihtien esiin monta kuvaelmaa kodista ympärillänsä. Kaikenikäisiä ja -kokoisia Pirkkoja tuli huone täyteen. Pirkkoja, iloisia lapsia, jotka juoksentelivat hänen edellänsä ja poimivat kukkia kedolta; kainoja, kujeilevia Pirkkoja, jotka puoleksi poiskääntyneinä kuuntelivat hänen kankeita puheitansa; Pirkko-nuorikoita, jotka laskeutuivat oven edessä kärryistä, ryhtyivät toimiinsa ja ottivat talousavaimet haltuunsa; äidillisiä pikku Pirkkoja, joiden jäljestä kulki Slowboyta kuin varjoja ja jotka kantoivat kapalolapsia ristittäväksi; mummomaisia, mutta vielä vereviä ja lempeitä Pirkkoja, jotka katselivat kylätansseissa liiteleviä Pirkko-tyttäriänsä; eukko-Pirkkoja, rusottavia lapsenlapsia ympärillään; iäkkäitä Pirkkoja, jotka horjuivat sauvain nojassa. Näkyi vanhoja ajureitakin ja sokeita vanhoja Harmeja heidän jalkainsa juuressa makaamassa; uusia rattaita, joita ohjasivat nuoret ajajat (rattaissa oli luettavana sanat "Veljekset Peerybingle"), ja sairaita vanhoja ajureita hellien käsien hoitamina; ja vihantia, kukkivia ajurivainajien hautoja kirkkomaalla. Kun sirkka näytti hänelle kaiken tämän (hän näki kaikki selvästi, vaikka silmänsä tuijottivatkin tuleen), ilostui ajurin mieli ja tuli onnelliseksi ja hän kiitti kotinsa haltioita kaikesta sydämestään, mutta Gruff ja Tackletonista hän ei välittänyt sen enempää kuin sinäkään, rakas lukijani.
Mutta mikä oli tuo nuorukaisen haamu, jonka samainen ihmeellinen sirkan ääni toi Pirkon eteen, niin likelle hänen tuoliansa, ja joka seisoi siinä niin vakavana ja yksinäisenä? — Miksi hän vielä viipyy niin likellä Pirkkoa, nojaten kättänsä takan syrjään ja kertoen aina: "naimisissa! vaan ei minun kanssani!"
Oi Pirkko! heikko Pirkko! hänellä ei ole sijaa kumppanisi unelmissa, miksi on hänen varjonsa langennut sinun miehesi takalle!
TOINEN SIRKUTUS.
Kaleb Plummer ja hänen sokea tyttärensä asuivat kahdenkesken yksiksensä, niinkuin satukirjoissa kerrotaan — ja Jumala siunatkoon heitä (toivon teidän ajattelevan samoin) ja Jumala siunatkoon satukirjoja, jotka vielä kertovat jotakin tässä arkipäiväisessä maailmassa! — Kaleb Plummer ja hänen sokea tyttärensä asuivat ihan yksin itseksensä pikkuisessa puuhuoneessa, joka oli niinkuin ohut pähkinänkuori, ja vain niinkuin syylä Gruff ja Tackletonin korkealle kohoovalla tiilikivinenällä. Gruff ja Tackletonin kivitalo oli kadun juhlallisena koristeena; mutta Kaleb Plummerin kodin olisitte voineet särkeä palasiksi parilla vasaraniskulla ja korjata pirstat rattailla pois. Jos joku semmoisen hävityksen perästä olisi kaipauksellaan kunnioittanut Kaleb Plummerin asuntoa, niin hän olisi epäilemättä tehnyt sen kiittäen sen hävittämistä suureksi parannukseksi. Mökki oli kiinni Gruff ja Tackletonin kivitalossa juurikuin raakku laivan pohjalaudassa, kuin etana ovessa tahi kääpä puussa. Mutta se oli se sinapin siemen, josta suuri Gruff ja Tackletonin suku oli saanut alkunsa; sen ränsistyneen katon alla oli Gruff-vainaja aivan huomaamatonna leikellyt leluja koko sukupolvelle, vihdoin vanhentuneita poikia ja tyttöjä, jotka olivat leikkineet niillä, rikkoneet ne ja — muuttaneet nurmen alle nukkumaan.
Sanoin Kalebin ja hänen sokean tyttö raukkansa asuneen tässä mökissä; mutta minun olisi pitänyt sanoa, että he asuivat Kalebin rakentamassa taikalinnassa, jossa ei nähty köyhyyttä eikä puutetta ja jonka ovelle eivät huolet osanneet. Kaleb ei suinkaan ollut mikään taikuri, hänellä oli vain se taikavoima, joka saattaa olla meillä kaikilla: hellän, äärettömän rakkauden taikavoima. Luonto oli ollut hänen opettajansa, ja sen opetuksista kaikki nämä ihmeet tulivat.