"Annamme", huusi Pirkko, "annamme kyllä!"
"Noh!" sanoi ajuri, hämmästyneenä tästä kiireellisestä suostumuksesta.
"Ei minulla ole mitään sitä vastaan; mutta en varmaan tiedä —"
"Hiljaa!" katkaisi Pirkko hänen puheensa, "hiljaa, Juho kulta!"
"Miksi niin? onhan hän umpikuuro", muistutti Juho.
"Tiedän sen, mutta. — Kyllä, herra, kyllä! Menen tekemään hänelle heti vuodetta, Juho?"
Kun hän kiirehti tähän toimeen, oli hänen levottomuutensa ja äkeytensä niin silmin nähtävä, että ajuri katsoi kummastellen hänen jälkeensä.
"Tekivätkö äidit vuoteita?" leperteli neiti Slowboy lapselle; "ja olivatko heidän hiuksensa ruskeat ja kiharaiset, kun lakit otettiin päistä, ja pelästyivätkö takan ääressä istuvat emännät?"
Selittämätön kiintyminen pikku seikkoihin, joka on usein eroamattomassa yhteydessä epäilevän ja sekaantuneen mielentilan kanssa, sai ajurin matkimaan kauan aikaa näitä sisällyksettömiä sanoja kävellessään edestakaisin lattialla. Hän teki sitä niin kauan, että ne koskivat hänen sydämeensä ja että hän osasi ne ulkoa ja kertoi läksynä, sillaikaa kun Tilly, niinkuin lastenhoitajien on tapana, kädellänsä hivutteli lapsen pientä paljasta päätä, kunnes katsoi tarpeelliseksi sitoa myssyn taas kiinni.
"Pelästyivätkö takan ääressä istuvat emännät? Minua ihmetyttää, mikä on
Pirkkoa säikähdyttänyt!" mietiskeli ajuri kävellen edestakaisin.
Hän karkoitti itsestänsä lelukauppiaan yllytykset, ja kuitenkin ne täyttivät hänen mielensä epävakaisella, kummalla ikävyydellä; sillä Tackleton oli älykäs ja sukkela, mutta ajuri tunsi ikäväkseen olevansa kankealla ymmärryksen lahjalla varustettu: sekava viittaus oli senvuoksi hänestä aina kiusallinen. Hän ei kuitenkaan tahtonut tunnustaa Tackletonin puheella ja vaimonsa oudolla käytöksellä olevan mitään yhteyttä; mutta nämä molemmat miettimisen aiheet astuivat samalla kertaa hänen sielunsa eteen, eikä hän voinut erottaa toista toisesta.