"Mutta nepä toiset askeleet", sanoi Bertha, "miehen askeleet takananne? —"
"Häntä ei saa petetyksi", virkkoi ajuri nauraen. "Astukaa sisään, herra, olette tervetullut, ei siis pelkoa!"
Kun ajuri oli sanonut sen korkealla äänellä, astui vanha, kuuro herra sisään.
"Ei hän ole aivan vieras; te olette, Kaleb, hänet ennenkin tavannut", lausui ajuri. "Suokaa hänelle majaa siksi kun lähdemme."
"Se on tietty, Juho, se on kunnia minulle."
"Hän on paras kumppani maailmassa, kun on salaisuuksia", lausui Juho. "Minulla on jotensakin hyvät keuhkot, mutta tällä kertaa ne olivat todella tarpeeseen. — Istukaa, hyvä herra. Pelkkiä ystäviä kaikki tyyni ja kaikki iloitsevat nähdessään teidät!"
Annettuansa tämän vakuutuksen äänellä, joka hyvin todisti mitä hän keuhkoistansa oli sanonut, hän lausui tavallisella äänellä: "Hän ei pyydä mitään muuta kuin tuolin takan ääressä ja luvan istua siinä äänetönnä ja katsella ystävällisesti ympärillensä. Hänen vaatimuksensa ovat helposti täytetyt."
Bertha oli kuunnellut tarkasti. Hän käski Kalebin luoksensa, ja kun tämä oli nostanut tuolin, hän pyysi hiljaisella äänellä isäänsä kertomaan vieraasta. Kun se oli tehty (todenmukaisesti ja suurella huolella), huokasi Bertha ja näytti kadottavan kaiken uteliaisuuden vieraan suhteen.
Ajuri oli erittäin hyvällä tuulella ja enemmän kuin koskaan ihastunut pieneen vaimoonsa.
"Olipa se Pirkko kömpelö jälkeen puolenpäivän!" lausui ajuri syleillen häntä vahvoin käsivarsin, seisoessaan vähän syrjässä muista, "ja kuitenkin minä rakastan häntä. Katso tuonne, Pirkko!" Hän osoitti vanhaa herraa. Pirkko katsoi häntä ja vapisi, luulen ma. "Hän on — ha-ha-ha! — kovin ihastunut sinuun!" sanoi ajuri. "Koko matkalla hän ei muusta puhunut. Hän on kelpo vanha poika. Minä pidän hänestä senvuoksi!"