KOLMAS SIRKUTUS.
Hollantilainen kello nurkassa löi kymmenen, ajurin istuutuessa takkansa ääreen. Hän oli niin huolissaan ja murheissaan, että käkikin pelästyi ja kukahdettuaan kymmenen somaa kukahdusta niin kiireesti kuin suinkin pujahti takaisin maurilaiseen palatsiin, paiskaten oven kiinni perässänsä, ikäänkuin olisi tämä odottamaton näky kovin koskenut hänen hellään tuntoonsa.
Jos pienellä niittomiehellä olisi ollut kaikista terävin viikate, ja jos joka lyönti olisi sattunut ajurin sydämeen, eipä se kuitenkaan olisi haavoittanut sitä niin kipeästi kuin Pirkko oli tehnyt.
Tämä sydän oli niin täynnä rakkautta Pirkkoa kohtaan, sitä kietoivat ja yhdistivät häneen lukemattomat muistot, jotka hänen suloinen olemuksensa oli päivä päivältä punonut; tämä sydän, johon hän oli kiintynyt niin hellästi ja eroamattomasti, tämä sydän, joka oli niin yksinkertainen, mutta rehellinen, luja noudattamaan oikeutta, heikko kärsimään vääryyttä, ei aluksi saattanut syttyä vihaan eikä vainoon, vaan talletti ainoastaan jumalattarensa särkyneen kuvan.
Mutta vähitellen, vähitellen, kun ajuri istui mietiskellen kylmän ja sammuneen lietensä ääressä, alkoi toisia hirveämpiä ajatuksia nousta hänen mieleensä, ikäänkuin ankara tuuli alkaa nousta yöllä. Vieras oli hänen häväistyn kattonsa alla. Kolme askelta hänen kamarinsa ovelle! Yhdellä iskulla se olisi särjetty. "Te tekisitte ehkä murhan vihanne vimmassa", oli Tackleton sanonut. Voisiko sitä sanoa murhaksi, jos hän antaisi roiston puolustautua rinta rintaa vastaan! Hän oli nuorempi mies.
Onnettomalla hetkellä nousi tämä ajatus ajurin synkkään mieleen. Ilkeä ajatus yllytti häntä kostoon, joka olisi muuttanut iloisen kodin kolkoksi paikaksi, jota yksinäiset matkustajat yöllä olisivat kammoneet ja jossa he myrskyn raivotessa olisivat särkyneistä ikkunoista nähneet haamujen tappelevan himmeässä kuutamossa ja kuulleet myrskyn ulvoessa hurjaa melua ja kammottavia ääniä.
Hän oli nuorempi mies! Niin, niin! hän oli sen sydämen lemmitty, joka ei koskaan ollut sykkinyt ajurille. Hän oli Pirkon valittu, jota tämä muisti ja uneksi ja alituisesti ikävöi, vaikka oli olevinansa niin onnellinen ajurin vieressä. Kauhea, tuskaa tuottava ajatus!
Pirkko oli ollut toisessa huoneessa asettamassa lasta nukkumaan. Koska ajuri istui miettien takan ääressä, tuli Pirkko huomaamatta aivan hänen viereensä — suuressa kurjuudessansa hän ei pitänyt lukua mistään — ja pani pienen tuolinsa hänen jalkojensa juureen. Hän huomasi sen vasta kun Pirkko otti häntä kädestä ja hän kohtasi Pirkon katseen.
Oliko se hämmästynyt? Ei. Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa, ja hänen täytyi taasen katsoa Pirkkoon tullakseen siitä vakuutetuksi. Ei, se ei ollut hämmästynyt. Harras, uteleva katse; mutta ei hämmästynyt. Ensin se oli levoton ja totinen; sitten se muuttui kummaksi, tuimaksi, kammottavaksi hymyilyksi, ikäänkuin hän olisi arvannut miehensä mietteet; sitten tämä ei nähnyt muuta kuin että Pirkko peitti otsansa ja silmänsä kädellään ja painoi päänsä, niin että hiukset valuivat alas.
Vaikka hän olisikin sillä hetkellä tarvinnut kaikkivallan voiman, niin oli hänen rinnassaan kuitenkin niin paljon kaikkivallan jumalaista avua, armeliaisuutta, ettei hän olisi sormellaankaan koskenut vaimoonsa. Mutta hän ei sietänyt nähdä Pirkkoa kokoonlyyhistyneenä sillä pienellä tuolilla, jolla hän usein rakkaudella ja ylpeydellä oli nähnyt hänet niin viattomana ja iloisena; ja kun Pirkko nousi ja jätti hänet yksikseen, itkeä nyyhkyttäen lähtiessänsä, tuntui ajurista keveämmältä tyhjä istuin vierellänsä kuin hänen vaimonsa kauan toivottu läsnäolo. Se tuottikin hänelle tuiminta tuskaa, se muistutti hänelle kuinka yksinäiseksi hän oli jäänyt ja kuinka hänen elämänsä hellimmät siteet olivat revityt.