Mitä syvemmin hän tämän tunsi, sitä selvemmin hän käsitti, että hän olisi mieluisemmin sietänyt nähdä hänen ennenaikaisen kuoleman korjaamana, makaavan liikahtamatta, lapsi rinnallansa. Ja hänen vihansa vierasta vastaan yltyi yltymistään. Hänen silmänsä hakivat asetta.
Pyssy riippui seinällä. Hän otti sen käteensä ja läheni parilla askeleella petollisen vieraan kamarin ovea. Hän tiesi pyssyn ladatuksi. Hänen aivoissansa syntyi synkkä ajatus, että tuo mies olisi ammuttava niinkuin metsänpeto, ja se aatos kasvoi vähitellen hirveäksi pahaksi hengeksi, joka karkoitti hänestä kaikki lempeämmät ajatukset ja valtasi hänet rajattomalla voimalla.
Väärin on niin sanoa. Se ei karkoittanut lempeämpiä ajatuksia, vaan muutti ne ilkeästi, muutti ne vitsoiksi, jotka pieksivät häntä, muutti veden vereksi, rakkauden vihaksi, ystävyyden sokeaksi, hurjaksi raivoksi. Pirkon kuva, vaikka olikin sureva ja tahrattu, herätti kuitenkin vastustamattomasti hänessä sääliä ja hellyyttä eikä jättänyt hänen sydäntänsä. Se pysyi siinä ja ajoi häntä ovea kohti, nosti pyssyn hänen olallensa, pakotti hänen sormensa tarttumaan liipasimeen, ja huusi: "ammu hänet vuoteeseen!"
Hän käänsi pyssyn survaistaksensa tukilla ovea; hän piti sitä jo ylhäällä; sekava ajatus syntyi, käskien häntä huutamaan: "Paetkaa, Jumalan tähden, paetkaa ikkunasta!"
Silloin leimahti puolisammuneesta hiilloksesta yhtäkkiä kirkas liekki valaisten koko takan, ja sirkka alkoi laulaa.
Ei mikään ääni, ei inhimillinen, ei Pirkonkaan, olisi voinut ajuria niin liikuttaa ja tyynnyttää. Teeskentelemättömät sanat, joilla Pirkko oli ilmaissut mieltymyksensä sirkkaan, soivat jälleen ajurin korvissa. Pirkon hellä vakavuus sillä hetkellä muistui mieleen, ja hänen suloinen äänensä — millainen ääni, millainen kodikas sävel rehellisen miehen asumuksessa! — saattoi ajurin paremman luonnon taas vapisemaan ja herätti sen eloon ja toimintaan.
Hän pakeni ovelta kuin unissakulkija, joka herää hirveästä unesta, ja pani pyssyn pois. Kätkien kasvot käsiinsä hän istui taasen takan ääreen, ja kyyneleet toivat lievitystä.
Kotisirkka sipsutti esiin ja seisoi keijukaisen muotoisena hänen edessänsä.
"Minä rakastan häntä", puhui keijukaisen ääni, kertoen ne sanat, jotka ajuri hyvin muisti, "rakastan sirkkaa niiden monien hetkien vuoksi, joina olen sitä kuunnellut, ja niiden monien mietteiden vuoksi, jotka sen viaton sirkutus on minussa synnyttänyt."
"Niin hän sanoi!" huusi ajuri. "Juuri niin!"