"Tämä on ollut onnellinen koti, Juho, ja sentähden minä rakastan sirkkaa!"
"Onnellinen, onnellinen, sen Jumala tietää", huokasi ajuri. "Hän tuotti aina onnea — tähän hetkeen saakka."
"Niin hempeä ja suloinen, niin kotoinen, iloinen, ahkera ja leikillinen!" lausui ääni.
"Muuten en olisi koskaan voinut häntä rakastaa niinkuin olen häntä rakastanut", vastasi ajuri.
Ääni lausui oikaisten: "yhä rakastan."
Ajuri toisti: "niinkuin olen häntä rakastanut." Vaan ei päättävästi. Hänen tapaileva kielensä ei ottanut noudattaakseen hänen tahtoansa, vaan halusi itsensä ja hänen tähtensä puhua toisin.
Keijukaishaamu nosti kätensä rukoilevaan asentoon ja lausui:
"Oman lietesi vuoksi —"
"Sen lieden, jonka hän on tehnyt kamalaksi", keskeytti ajuri.
"Sen lieden, jonka hän — niin usein! — on siunannut ja valaissut", lausui sirkka, "sen lieden, joka ilman häntä olisi ainoastaan läjä kiviä, savea ja ruostunutta rautaa, mutta joka hänen kauttansa on muuttunut kotisi alttariksi, jolle sinä joka ilta olet uhrannut jonkun turhamaisen himon, itsekkäisyyden tahi maailman murheen, ja jolle sinä olet laskenut levollisen mielen, turvallisen luonnon ja yltäkylläisen sydämen antimet, niin että savu tästä köyhästä takasta on noussut taivasta kohti, tuoksuen paremmin kuin kalliimmat suitsutukset, joita poltetaan pyhimysten alttareilla maailman komeimmissa temppeleissä! — Oman lietesi vuoksi, sen hiljaisen pyhyyden vuoksi, muista sen tuomia mietteitä ja muistoja, kuule häntä! kuule minua! Kuule kaikkia jotka puhuvat sinun lietesi ja kotosi kieltä!"