Ajuri, joka oli kääntynyt poispäin ovesta, viittasi että hän saisi mennä jos halusi. Tackleton meni Tilly Slowboyn avuksi. Hänkin kalkutti ja kolkutti, mutta vastausta ei kuulunut vähäistäkään. Pistipä hänen päähänsä nostaa salpa, ja ovi aukeni heti. Hän kurkisti kamariin, hän katsoi ja astui ovesta sisään, mutta palasi pian juosten takaisin.
"Juho Peerybingle", kuiskasi Tackleton hänen korvaansa. "Toivon, ettei siellä ole — ole tapahtunut mitään pahaa ja ajattelematonta yöllä."
Ajuri kääntyi äkisti häneen.
"Koska hän on poissa!" lausui Tackleton; "ja akkuna on auki. En näe mitään jälkiä. Mutta pelkäsin siellä olleen jonkun — jonkun kahakan. Häh?"
Hän ummisti melkein kokonansa virkun silmänsä, niin tarkasti hän katsoi ajuria. Ja hänen katseensa, kasvonsa ja koko olemuksensa sai niin läpitunkevan ja terävän ilmeen, kuin hän olisi tahtonut pusertaa ajurista totuuden ilmi.
"Älkää peljätkö", sanoi ajuri. "Hän tuli illalla tähän huoneeseen, enkä minä hätyyttänyt häntä sanoillani enemmän kuin teoillanikaan, eikä kukaan ole sittemmin ollut siellä. Hän on lähtenyt vapaaehtoisesti. Menisin iloisena kerjäämään leipääni ovelta ovelle, jos voisin saada tapahtuneet tapahtumattomiksi, niin ettei hän koskaan olisi täällä käynytkään. Mutta hän on tullut ja mennyt. Minulla ei ole hänen kanssansa enää tekemistä!"
"Hm! — Minusta hän on päässyt liian helpolla", lausui Tackleton tarttuen tuoliin.
Hänen ilkkunsa ei koskenut ajuriin, joka istui vastapäätä häntä ja kätki kasvot käsiinsä, ennenkuin taas puuttui puheeseen.
"Te näytitte minulle eilen illalla", virkkoi hän viimein, "kuinka minun vaimoni, minun rakas vaimoni salaisesti —"
"Ja hellästi", lisäsi Tackleton.