"Suosi tuon miehen valepukua ja antoi hänelle tilaisuuden puhutella häntä kahdenkesken. Ei ole näkyä, jota olisin kernaammin ollut näkemättä, eikä ole maailmassa miestä, jonka olisin toivonut näyttämään sitä teidän sijastanne."
"Tunnustan että minussa on aina ollut epäluuloja", lausui Tackleton.
"Ja sen vuoksi en juuri ole ollut tervetullut täällä, tiedän ma."
"Mutta koska te kerran näytitte sen minulle", jatkoi ajuri hänestä huolimatta, "ja kun te näitte hänet, minun vaimoni, minun rakkaan vaimoni!" — hänen äänensä, silmänsä ja kätensä saivat samalla rauhallisemman ja vakavamman ilmeen, ja hän näytti tehneen lujan päätöksen — "kun te näitte hänet harhatiellä, niin on oikeus ja kohtuus, että te katsotte häntä minun silmilläni, katsotte minun rintaani ja tiedätte mitä minä ajattelen asiasta. Sillä se on päätetty", lausui ajuri, katsoen häneen totisesti. "Eikä mikään voi sitä muuttaa."
Tackleton mutisi jotakin myöntymykseksi, että muka kävisi puolustaminen yhtä ja toista. Mutta hän hämmästyi ajurin ääntä ja puhetapaa. Ajuri oli näet yksinkertainen ja suora mies, ja hänen esiintymisensä oli semmoista jaloutta ja arvokkuutta, jonka ainoastaan hänessä asuva jalo ja kunnioitettava henki voi antaa.
"Minä olen yksinkertainen, oppimaton mies", lausui ajuri, "ja minussa on aivan vähän avuja, jotka voisivat herättää huomiota. En ole teräväjärkinen, niinkuin tiedätte, enkä ole enää nuorikaan. Rakastin pikku Pirkkoani, koska olin nähnyt hänen kasvavan pienestä pitäen isänsä huoneessa; koska tiesin mikä aarre hän oli; koska hän oli ollut elämäni ilona monta, monta vuotta. On monta etevämpää miestä, mutta luullakseni ei kuitenkaan yhtään, joka rakastaisi Pirkkoa hartaammin kuin minä!"
Hän vaikeni ja kaapaisi hiljaa jalallansa lattiaa, ennenkuin jatkoi:
"Tosin arvelin usein olevani liian kehno hänelle, mutta toivoin, että hän saisi minusta lempeän miehen, joka kenties paremmin kuin joku muu tuntisi hänen arvonsa. Sillä tavoin minä sovitin taipumukseni ja omantuntoni, enkä katsonut avioliittoa ihan mahdottomaksi. Ja vihdoin kävikin niin, että nain hänet."
"Hah!" sanoi Tackleton, merkillisesti pudistaen päätänsä.
"Tunsin itseni ja tiesin kuinka häntä rakastin ja kuinka onnelliseksi tulisin", jatkoi ajuri. "Mutta en ollut — nyt vasta sen oikein näen — kyllin miettinyt asiaa hänen kannaltansa."
"Niinpä kyllä", virkkoi Tackleton. "Kevytmielisyyttä, huikentelevaisuutta, turhamaisuutta, ihailunhalua. Sitä ei kyllin mietitty, jäänyt kokonaan unohduksiin. Hah!"