"Pelkään että olisin tehnyt senkin, lemmittyni", vastasi Kaleb, "jos olisin voinut muuttaa hänet paremmaksi. Mutta olisin vain pahentanut häntä, jos olisin muutellut vähänkään. Häntä en voinut parantaa, Bertha?"
Täydellä luottamuksella oli sokea tyttö kysynyt; ja suloista oli katsella kuinka hän näytti iloiselta ja ylpeältä, kun kuuli sen vastauksen, ja kuinka hän taas uudelleen syleili Pirkkoa.
"Voipi tapahtua useampia muutoksia kuin osaan aavistaakaan, kultaseni", sanoi Pirkko. "Tarkoitan muutoksia parempaan päin, muutoksia, jotka tuottavat suurta iloa eräälle meistä. Älkää säikähtykö kovin, jos semmoista tapahtuisi, älkää panko sydämellenne. Kuuletko rattaiden jyrinää tiellä? Sinulla on tarkka kuulo, Bertha. Kuuletko?"
"Kuulen. Joku lähestyy kiireesti."
"Tie — tie — tiesinhän sinulla olevan hyvän kuulon", lausui Pirkko painaen rintaansa kädellä ja puhuen niin nopeasti kuin mahdollista, rauhoittaaksensa sykkivää sydäntänsä. "Olen sen usein havainnut ja viimeksi eilen illalla, kun erotit vieraan astunnan. Mutta minkätähden sanoit: 'kenen astunta tuo on!' ja minkätähden silloin tavallista tarkemmin huomasit, sitä en voi tietää. Mutta, niinkuin sanon, suuria muutoksia voi tapahtua maailmassa, suuria muutoksia, ja paras on vain varustautua olemaan säikähtymättä, tulipa sitten mitä hyvänsä."
Kaleb oudosteli tätä puhetta, jonka hän näki yhtä paljon tarkoittavan häntä itseänsä kuin hänen tytärtänsäkin. Hän näki Pirkon olevan niin hämmästyksissään, niin sekaannuksissaan ja hädissään, että tämä tuskin voi hengittää ja piti tuolista kiinni pysyäksensä seisoallaan.
"Rattaat ne todella ovat!" huusi Pirkko, "ne lähestyvät! likemmäksi! aivan likelle! nyt ne seisahtuvat puutarhan portille! Nyt kuuluu askeleita ovelta — sama astunta, Bertha, eikö niin! — ja nyt!" —
Hän huudahti huikeasti sanomattomasta riemusta ja juoksi Kalebin luo panemaan kätensä hänen silmillensä, samassa kun nuori mies kiirehti sisään ja viskaten hattunsa korkealle ilmaan riensi heitä kohti.
"Onko kaikki loppunut?" huusi Pirkko.
"Kaikki!"