Kalebin liikutus oli sanomaton.
"Ei ole maan päällä niin jaloa ja kaunista miestä", sanoi sokea tyttö syleillen häntä, "jota voisin rakastaa hartaammin, jota voisin kunnioittaa enemmän kuin tätä! Mitä harmaampi ja vanhempi hän on, sitä enemmän häntä rakastan, isä! Älkööt tästälähin sanoko minua sokeaksi. Olen aina muistava jokaista hänen poskensa ryppyä ja jokaista hänen hiustansakin rukoillessani ja kiittäessäni Jumalaa!"
Kaleb kykeni vihdoin virkkamaan: "Minun Berthani!"
"Ja sokeudessani luulin häntä aivan toiseksi!" lausui tyttö hyväillen häntä ja vuodattaen kyyneleitä herkkätuntoisena. "Hän oli joka päivä vierelläni ja aina niin hellä ja lempeä minua kohtaan, enkä minä sitä aavistanutkaan!"
"Sinun iloinen nuori isäsi, jolla oli sininen takki, Bertha", virkkoi
Kaleb parka. "Hän on kadonnut!"
"Ei ole kadonnut", vastasi Bertha. "Armahin isäni, ei! Kaikki on tallella — teissä. Isä, jota niin hartaasti rakastin, enkä kuitenkaan kyllin, sillä en tuntenut häntä; se hyväntekijä, jota aloin rakastaa ja kunnioittaa, koska hän sääli minua; kaikki ovat teissä. Ei kukaan ole minun mielessäni kuollut. Kaiken sen sielu, jota olen rakastanut, on tässä — tässä muodoltaan kuluneessa ja harmaapäisessä vanhuksessa. Enkä minä enää ole sokea, isä!"
Sillä aikaa oli Pirkon huomio ollut kokonansa kiintyneenä isään ja tyttäreen; mutta kun hän katsahti ylös pieneen niittomieheen maurilaisella kedolla, niin hän näki kellon lyövän viiden minuutin päästä ja tuli kohta levottomaksi ja liikutetuksi.
"Isä", lausui Bertha arvellen. "Brigitta?"
"Niin, armaiseni", vastasi Kaleb. "Hän on tässä."
"Hän ei ole muuttunut. Ette ole koskaan kertonut mitään valheellista hänestä?"