"Kuka sitten?"
Pirkko huomasi, että hän jo tiesi sen, eikä vastannut mitään. Sokea tyttö kätki taas kasvonsa käsiinsä. Mutta aivan toisella tavalla.
"Armas Pirkko, hetkinen, yksi ainoa silmänräpäys vielä! Tule likemmäksi, puhu hiljaa minulle. Sinä puhut totta. Voinko sinuun nyt luottaa, voinko?"
"Voit, Bertha, voit!"
"Olen vakuutettu siitä. Sinä säälit minua niin paljon, ettet voi pettää minua. Pirkko, katso toiselle puolelle huonetta, missä isäni on — minun hyvä, armas isäni — ja kerro mitä näet."
"Näen", vastasi Pirkko, joka hyvin ymmärsi Berthan mielen, "vanhan miehen istuvan tuolilla. Hän nojaa surullisena tuolin selkälautaan, ja hänen päänsä on painunut käden nojaan ikäänkuin lapseltansa odottaen lohdutusta, Bertha."
"Niin, niin. Hän on saapa lohdutusta. — Jatka."
"Hän on vanha mies, työn ja surun murtama. Hän on laiha, kykenemätön, miettivä, harmaapäinen vanhus. Näen hänet nyt alakuloisena ja masentuneena ja voimatonna, mutta olen nähnyt hänen monta kertaa ennen voimakkaasti harrastavan suurta, pyhää asiata. Ja minä kunnioitan hänen harmaata päätänsä ja siunaan häntä!"
Sokea tyttö riensi pois ja lankesi polvilleen isänsä eteen ja painoi hänen harmaan päänsä vasten rintaansa.
"Olen saanut näköni takaisin. Nyt näen!" huusi hän. "Olen ollut sokea, mutta nyt ovat silmäni auenneet. En tuntenut häntä! Olisin voinut kuolla tuntematta koskaan isääni, hellää isääni!"