"Se mies, jonka kanssa May tänä päivänä vihitään", virkkoi Kaleb, "on kova, ilkeä ja ahne mies. Kova isäntä sinulle ja minulle, armas lapsi, hän on ollut jo monta vuotta. Ruma hän on ulkomuodoltaan niinkuin muutenkin luonteeltansa. Aina tyly ja tunnoton. Kaikessa toisenlainen kuin minun antamani kuva hänestä, lapseni. Kaikessa."
"Voi miksi", huudahti sokea tyttö, ilmeisesti kärsimättömällä tuskalla, "miksi teitte tämän minulle! Miksi täytitte sydämeni niin täydeksi, viedäksenne sitten niinkuin kuolema kaikki rakastettuni! Voi Jumala, kuinka sokea olen! Kuinka avuton ja yksinäinen!"
Murheellinen isä painoi päänsä; hänen katumuksensa ja surunsa oli ainoa vastaus.
Bertha oli hetkisen kärsinyt tätä kaipauksen tuskaa, kun sirkka takan vieressä rupesi sirkuttamaan, niin ettei sitä kuullut kukaan muu paitsi Bertha. Ei iloisesti, vaan hiljaisella, surullisella äänellä. Se kuului niin murheelliselta, että Berthan silmistä alkoivat kyyneleet vieriä; ja kun haamu, joka oli pitänyt ajurille seuraa koko yön, ilmaantui hänen taaksensa, osoittaen sormellansa hänen isäänsä, vihmoivat ne kuin sade kesällä.
Pian kuului sirkan ääni selvemmin; ja vaikka Bertha oli sokea, tiesi ja tunsi hän kuitenkin keijukaisen haamun leijailevan hänen isänsä ympärillä.
"Brigitta", sanoi sokea tyttö, "kerro minulle minkälainen minun kotini on. Todellisuudessa on!"
"Se on köyhä asunto, Bertha, hyvin köyhä ja tyhjä. Huoneesta on huono turva tuulia ja sateita vastaan talvella. Se on yhtä kelvoton suoja pahaa säätä vastaan, Bertha", jatkoi Pirkko matalalla, heleällä äänellä, "kuin sinun isäparkasi karkea piikkotakki."
Sokea tyttö nousi hyvin liikutettuna seisoalleen ja vei ajurin pikku vaimon syrjään.
"Ne lahjat, jotka minä niin mielelläni vastaanotin, jotka tulivat heti, kun jotakin toivoin, ja jotka olivat niin ylen tervetulleet", lausui hän vapisten, "keneltä ne tulivat? Sinäkö ne lähetit?"
"En minä."