Bertha käänsi hämmästyneet kasvonsa isäänsä päin toistaen: "Armoton!"
"Hän syyttää itseänsä liiaksi, Bertha", sanoi Pirkko. "Saat sen kohta nähdä. Sinun tulee ensimäiseksi sanoa se hänelle."
"Hänkö armoton minua kohtaan!" huudahti Bertha, epäilevästi hymyillen.
"Tahtomattani, lapseni", virkkoi Kaleb. "Mutta armoton olen aivan tietämättäni ollut aina eiliseen saakka. Armas, sokea tyttöni, kuule minua ja anna minulle anteeksi! Ei ole olemassa sinun ympärilläsi sitä maailmaa, jota olen sinulle kuvaillut, sydämeni lemmitty. Ne silmät, joihin olet luottanut, ovat olleet petolliset."
Bertha käänsi hämmästyneet kasvonsa isäänsä kohti, mutta vetäytyi syrjään likemmäksi ystäväänsä.
"Elämäsi polku on vaivalloinen, lapsi parkani", lausui Kaleb, "ja minä mielin tasoittaa sen sinulle. Olen muuttanut kaikki, muuttanut ihmisten luonteet, keksinyt paljon, jota ei ole olemassakaan, tehdäkseni sinut onnellisemmaksi. Olen salannut paljon sinulta ja petellyt sinua monessa kohden, Jumala antakoon sen minulle anteeksi! ja ympäröinyt sinut tyhjillä kuvituksilla."
"Mutta elävät ihmiset, eiväthän ne ole tyhjiä kuvituksia?" kysyi Bertha äkisti, kalveten ja paeten hänestä yhä etemmäksi. "Niitä ei voi muutella."
"Olenpa vain muutellut, Bertha", valitti Kaleb. "Yksi, jonka sinä tunnet, kyyhkyseni —"
"Voi, isäni! miksi sanotte minun tuntevan?" vastasi Bertha nuhtelevalla äänellä. "Mitä taikka kenen minä tunnen! Minulla ei ole johdattajaa! Minulla kurjalla sokealla!"
Sydämensä tuskassa hän ojensi kättänsä, ikäänkuin olisi hapuillut tiellä; sitten hän peitti kasvonsa surullisesti niinkuin hylätty.