"Bertha ei tahtonut jäädä kotiin tänä aamuna", lausui Kaleb. "Hän pelkäsi, luulen ma, kuulevansa kirkonkellojen soivan eikä uskaltanut olla niitä niin lähellä hääpäivänä. Me läksimme varhain aamulla ja olemme nyt täällä. Olen miettinyt mitä olen tehnyt", jatkoi Kaleb oltuaan silmänräpäyksen vaiti; "olen moittinut itseäni, koska en tiennyt mitä minun piti tekemän tahi sanoman tuottamastani mielipahasta, ja olen vihdoin katsonut paraaksi ilmaista hänelle totuuden, jos tahdotte olla läsnä sitä kuulemassa! — Tahdotteko olla läsnä ja minulle apuna?" kysyi hän, ja hänen koko ruumiinsa vapisi. "En tiedä kuinka se häneen vaikuttaa; en tiedä mitä hän ajattelee minusta, enkä tiedä huoliiko hän sen perästä ollenkaan isäparastansa. Mutta parasta on kuitenkin, että hän pääsee väärästä luulostansa; minä kärsin seuraukset ansioni mukaan!"
"Brigitta", lausui Bertha, "missä on kätesi! Kas! Tässä, tässä se on!" suudellen sitä, hymyillen ja vetäen hänet luoksensa. "Kuulin heidän eilen illalla puhelevan hiljaan jostakin pahasta, mitä sinä muka olit tehnyt. He olivat väärässä."
Ajurin vaimo oli vaiti. Kaleb vastasi hänen puolestaan.
"He olivat väärässä", sanoi hän.
"Tiesinpähän minä sen!" huusi Bertha ylpeästi. "Minä sanoin sen heille. Mutta he eivät huolineet kuulla sanaakaan! Häntäkö voitaisiin moittia jostakin rikoksesta?" Bertha likisti Pirkon kättä ja painoi sen hellästi kasvojansa vastaan. "Ei, en minä sentään ole niin sokea!"
Hänen isänsä istui hänen viereensä ottaen häntä kädestä; Pirkko istui toisella puolella.
"Minä tunnen teidät kaikki", lausui Bertha, "paremmin kuin luulettekaan. Mutta en ketään niin hyvin kuin Pirkon. En teitäkään, isä. Ympärilläni ei ole mitään niin rehellistä ja luotettavaa kuin hän. Jos saisin tällä hetkellä näköni takaisin, voisin tuntea hänet suuresta ihmisjoukosta, vaikkei kukaan hiiskuisi sanaakaan. Sisareni!"
"Bertha, kultani!" lausui Kaleb. "Minulla on jotakin sydämelläni, jonka mielisin sanoa sinulle, tässä kolmen kesken. Kuuntele minua lempeästi! Minun on tehtävä tunnustus sinulle, armaani."
"Tunnustusko, isä?"
"Olen poikennut totuudesta ja eksynyt, lapseni!" virkkoi Kaleb, ja kärsimys kuvastui hänen kasvoillansa. "Olen poikennut totuudesta, osoittaakseni rakkautta; ja olen ollut armoton sinua kohtaan."