"Soisin voivani toivottaa teille samaa", sanoi Tackleton. "Mutta kun en sitä voi, kiitän teitä. Tässä kahdenkesken sanoen (sen olen jo ennenkin sanonut, eikö niin?) en juuri pelkää avioliittoani onnettomaksi, senvuoksi ettei May ole ollut kovin huolehtiva eikä hellä minua kohtaan! Hyvästi! Pitäkää vaari itsestänne!"

Ajuri seisoi katsoen hänen jälkeensä, kunnes hän etäisyydessä näytti niin pieneltä kuin kukat ja nauhat hevosen päässä läheltä katsottuina; sitten hän huokasi syvään ja meni horjuen kuin rauhaton, murrettu mies lepäämään muutamain jalavien suojaan; sillä hän ei tahtonut mennä kotiin ennenkuin kello oli lyönyt.

Hänen pikku vaimonsa itkeä nyyhkytti surkeasti yksin kotona; mutta usein hän pyyhki silmänsä ja lohduttautui kertomalla kuinka hyvä, kuinka jalo hänen miehensä oli! Kerran, pari hän nauroi niin sydämellisesti, riemuisesti ja katkonaisesti (hän itki samalla), että Tilly aivan pelästyi.

"Voi, älkää tehkö niin!" sanoi Tilly. "Sillä tavalla voitte saada pojan kuolemaan ja hautaan, voitte kuin voittekin."

"Tahdotko antaa hänet usein isänsä syliin, Tilly", kysyi emäntä pyyhkien silmiänsä, "sitten kun minä en enää ole täällä, vaan olen mennyt vanhaan kotiini?"

"Voi, älkää menkö pois!" huudahti Tilly keikauttaen niskojansa taapäin ja valittaen kovasti. Hän oli sillä hetkellä hyvin Harmin näköinen. "Voi, älkää menkö! Voi, mitä ovat kaikki ihmiset menneet ja olleet ja tehneet kaikille ihmisille, tehdäksensä kaikki onnettomaksi! Voi, voi, voi, voi!"

Sitten rupesi helläsydäminen Tilly niin surkeasti ulvomaan (hänen ulvontansa oli sitä ankarampi, kun hän turhaan yritti tukahuttaa sitä), että epäilemättä olisi lapsi herännyt ja pelästyksestä saanut jonkun taudin (luultavasti vatsanväänteitä), ellei hänen katseensa olisi kohdannut Kaleb Plummeria, joka samassa talutti sisään tytärtänsä. Tämä näky antoi hänelle jälleen voimaa hillitä tunteitansa; hän seisoi hetken suu selällänsä; sitten hän karkasi, hirveän kummallisesti hypellen, lattian poikki pikku pojan vuoteen luo ja kätki kasvonsa ja päänsä vuodevaatteisiin. Tästä erinomaisesta käytöksestä hänelle näytti koituvan suuri lievitys.

"Brigitta!" lausui Bertha. "Sinä et ole häissä!"

"Olen sanonut, että te ette ole siellä", kuiskasi Kaleb. "Sen verran kuulin eilen illalla. Mutta Jumala siunatkoon teitä", lausui pieni mies tarttuen hellästi Pirkon molempiin käsiin. "Minä en huoli siitä, mitä he juoruavat. Minä en usko siitä sanaakaan. Minussa ei ole paljoa, mutta senkin antaisin musertaa muruiksi, ennenkuin uskoisin sanaakaan heidän panettelustaan!"

Kaleb kiersi käsivartensa Pirkon kaulaan ja hyväili häntä niinkuin lapsi olisi hyväillyt nukkeansa.